Kohti hyvää oloa: Päivä alkaa puurolla

Seuraavaksi hyvää oloa lisätään aamupuurolla. Pyrin aloittamaan päiväni aina puurolla. Se täyttää sopivasti ja pitää nälän poissa pitkään tai ainakin lounaaseen asti. Ja jos sattuisi olemaan päivä, jolloin kunnon lounaalle ei ole aikaa, niin aamupuuro auttaa jaksamaan huomattavasti paremmin. Se tuntuu sopivan myös aineenvaihdunnalleni. 

Puurot eivät ole missään tykkäämis-, tärkeys- tai muussa järjestyksessä. Ihan sattuman varaisessa vaan. Aloitetaan riisipuurolla. Se kuuluu meillä aika tiukasti joulun tienooseen. Vaikkakin taisi olla juuri viime viikolla kun nuorempi nuori neiti toivoi riisipuuroa. Keitän sen aina kunnon maitoon. Terveyshifistelijät ovat tästä aivan varmasti kanssani eri mieltä. Mielummin teen kunnon aineista tai jätän sitten tekemättä kokonaan. Mutta hei, tästä terveys tykkää - en lisää puuroon suolaan. Tämä tapa juontaa juurensa aina nuorten neitien vauva-ajasta asti. En silloin lisännyt suolaa puuroon ja muutamaan muuhunkaan juttuun. Siihen makuun totuimme ja nyt suolan lisääminen toisi liian suolaisen maun. Peittäisi alleen muut maut. Suosikkini on riisipuuro kanelilla. Aika herkkua se on mustikkasopallakin, kuten kuvassa yllä. Mustikat ovat itse pomittuja ja soppa itse keitettyä.  

Sitten siirrytään ohrapuuroon, joka syödään omenahillolla. Omenat on poimittu ystävän puista ja itse hilloksi keitetty. Tuohon puuroon voisin lisätä, ettei ole insta-puuro, kuten nuorempi nuori neiti totesi. Kuvathan eivät täytä mitään herkkuannoksen kriteerejä, mutta uskokaa pois, hyvää on. Ohrapuurolla on minulle rakas tarttumapinta pohjoisen aakeisiin laakeisin peltoihin ja maalaismylläreihin.  

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä - kaurapuuro. Teen sen maitoon ja siihenkään ei lisätä suolaa. Puuron nautin voinokareen kera. Muu perhe lisää sokeria ja taitaa sekaan sujahtaa maitoakin. Mannapuuro ja siitä varioitu lappapuuro tai vispipuuro, kuten sen osa tuntee, on myös puuro-menuussamme. 

Tammikuun vinkki. Hyvää oloa kaikille!

Lumoava lauantaiaamu

En ole seonnut päivissä. Tiedän, tänään on sunnuntai. Palataan kuitenkin hetkeksi eiliseen. Siinä aamussa oli jotain erityistä lumoa. Myös siihen avantouintiin, mutta ihan vaan himpun verran. Sisäinen herätyskelloni toimii viikonloppunakin ja herättää suhteellisen aikaisin. Aamuihmisenä se ei minua haittaa, päinvastoin. On ihana nauttia rauhallisesta aamupalasta ja yleensä samalla surffailen blogeja. Useina viikonloppuaamuina taustalla hurraa pyykkikone. Jänniä pinttyneitä tapojani - meillä ei siivota viikonloppuisin, mutta pyykkiä pestään ja silitetään. Nyt siellä jo mietitään, että miltä vuosisadalta koneemme on, koska nykyajan pyykkikoneista ei lähde juurikaan mitään ääntä. Ihan moderni kone, mutta hurraaminen kuulosti tässä yhteydessä vaan niin kivalta. 

Tänä viikonloppuna olemme saaneet nauttia kauniista aurinkoisista talvipäivistä. Päivät ovat ihanasti pidentyneet. Erityisesti eilinen auringonnousu oli lumoava. Siinä oli jotain taianomaista, jota en osaa edes oikein selittää. Auringonsäteet viipyilivät hangella ja erityisesti meren jäällä. Seurasin, kuinka pilkkijät suuntasivat päivystyspaikoilleen, kuten niin useina muinakin viikonloppuaamuina. Muutamat retkiluistelijat virittelivät vermeitään ja suuntasivat kohti ulappaa. Hieman hirvitti, että kestääköhän jää enää. Minulle ainoa suunta oli avanto - hyvän olon tuojani. 

Olen kiitollinen, että voin pulahtaa avantoon suht vaivattomasti. Matka taittuu kävellen ja pelkoa ei ole vastaantulevista henkilöistä. Ainoa voimankoitos on avata avanto, jos siihen on ehtinyt tulla jääkansi. 

Energistä viikkoa kaikille!

Ei se vesi ole kylmää

- Olen niin vilukissa, etten kyllä tarkene. Tämän kuulen vähintään joka toisen kommentoijan suusta mainitessani avantouinnin. Yhtä monta kertaa kerron, kuinka minäkin palelen helposti ja ettei avantouinti ole lisännyt tai poistanut paleluani. Mutta itse avannossa käynnin jälkeen minua ei ikinä palele. Tai no jos on pakkanen ja kova tuuli ja tuuli osuu sopivasti avannon lieppeille, niin silloin ennen avantoon pulahtamista voi vilun väreet vilistää kroppani läpi. Pelkkä pakkanen ei haittaa. Vesihän on lämpimämpää kuin ulkona oleva kova pakkanen, joten se tuntuu lämpimältä. Uskokaa pois!

Olen käynyt avannossa jo vuosia. Kiitos siitä kuuluu miehelleni, Mister Bigille. Hän minut sinne houkutteli ja nyt taidan käydä siellä useammin kuin hän. Minä käyn sekä saunasta että ilman saunaa. Avantoon mennessä on pieni lämpö hyvä olla kropassa. Näin avantokäynnistä tulee miellyttävämpi kokemus. Puhun käynnistä, pulahduksesta, piipahduksesta, koska meidän avantoreiässä ei mahdu kroolaamaan tai mitään muitakaan uintiliikkeitä ottamaan. 

Varustaudun aina pipolla. Aikojen alussa minulla oli aina sama pipo. Jotain ihme taikauskoisuutta, josta olen nyt höllentänyt otettani. Usein minulla on myös neopreenihanskat ja -tossut. Nykyisista puisista portaista voi ottaa avokäsinkin kiinni. Entisistä ei voinut tai kädet olisivat jäätyneet metalliin kiinni. Näin ollen hanskat eivät ole enää välttämättömyys, vaan kiva lisä miellyttävään kokemukseen.   

Avantoon laskeudun rauhallisesti, mutta en hidastellen. Voisiko sanoa päämäärätietoisesti. Annan kropalleni aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Tunnen kuinka kroppani aistii niin sisältä kuin päältä uuden lämpötilan. Itse avannossa vesi ulottuu kaulaani asti. En ikinä vie päätäni veden pinnan alapuolelle. Märkä pipo ei tuntuisi kovin mukavalta ja se ei olisi missään nimessä terveellistä. Lasken rauhassa ainakin 15 ennen kuin nousen vedestä ylös. Näin kroppani toiminnot ehtivät tasaantua ja minä saan kaiken mahdollisen nautinnon tilanteesta. 

Vuosi vaihtui kultaisessa toppaliivissä

Eihän haittaa, vaikka vielä palataan vuodenvaihteen tunnelmiiin tai oikeammin vaatteisiin. Kyseessä on kovin talviset vaatteet ja kun kelikin on sitä, voisikin oikeastaan puhua talvisesta asusta. Vuosi vaihtui Pyhätunturin jylhissä maisemissa. Perinteisesti hiihdonopettajat laskevat soihtulaskun juuri ennen vuoden vaihtumista ja raketit vastaavasti ammutaan vuoden vaihduttua. Pakkasta oli 20 asteen huitteilla, joten kaikki lämpimät vaatteet olivat tarpeen, kun suuntasimme ulos katsomaan edellä mainittuja vuodenvaihteen aktiviteettejä. 

Ennen vuoden vaihtumista söimme illallisen hiihtokeskuksen ravintolassa, jonne pukeuduin rennohkosti. Osa ravintolan muista juhlijoista oli virittäytynyt juhlavampiin mekkoihin ja pikkutakkeihin. Minun pikkusievät mekkoni ja korkkarit olivat jääneet kotiin. Osasyynä oli pitkähkö matkamme joulun ja uuden vuoden tiennoilla ja kaikki mahdollinen ei vaan mahtunut mukaan. Toisaalta minusta hiihtokeskuksessa voi pukeutua rennommin kuin esimerkiksi suurkaupungin hienostoravintolassa. Asun "juttu" oli kultainen toppaliivi, jonka olla oli musta poolo ja jalassa mustat vahapintaiset housut. Jokamenoon sopivat Catepillarit jalkaan ja bling-blingit korviin, niin muuta ei tarvitukaan ja juhla-asu oli valmis.   

Illallisen jälkeen suuntasimme ulos juhlimaan vuoden vaihtumista. Lisäsin päälleni vain pitkän untuvatakin, pipon ja käsineet. Ei muuten palellut yhtään. Olihan minulla kaksinkertaisesti untuvaa päälläni - liivi ja takki. 

Liikaa hyötyliikuntaa

Olen aina ollut intohimoinen arki-/hyötyliikunnan puolestapuhuja. Kesäisin pihatyöt ja syksyisin marjaretket. Kaikki ajan ja matkan puitteissa mahdolliset kulkemiset liikun pyörällä tai kävelemällä, en autolla. Hissin sijasta käytän portaita. Ja kotona siivoamisenkin otan enemminkin sopivana sykkeen kohottajana kuin tylsänä pölyrätin heilutteluna. Useimmissa näissä yhdistyy sopivasti hyöty ja huvi. 

Moni varmaan jo miettii, että miksi en mainitse talvea ja lumitöitä. Niin täydellistä hyötyliikuntaa. Saa olla ulkona, rasittaa monipuolisesti kroppaa kun vaihtelee lumikolan, lapion ja harjan välillä ja oman työn jäljen näkee välittömästi. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Kuluva talvi on kuitenkin saanut minut miettimään hyötyliikuntaa uudelta kantilta - voiko sitä olla liikaa? Jaksaako kroppa ihan oikeasti päivä toisensa jälkeen usean tunnin lumityötreenejä. Pakkaslumi on suhteellisen kevyttä roudata kulkuteiltä pois, mutta jos niitä kulkuteitä on sekä ihmisten että autojen kulkemisen verran putsattavana, niin saa siinä kolallisen jos toisenkin kuskata tieltä pois. Muutama postaus sitten olin vielä toista mieltä asiasta, mutta nainenhan saa vaihtaa mielipidettään. 

Olisi myös kiva harrastaa muitakin talvilajeja kuin lumitöitä. Rakastan hiihtämistä ja mitkä mahdollisuudet kuluva talvi antaa siihen täällä etelässäkin. Ei vaan meinaa jaksaa, kun on pari-kolme tuntia lumikolan kanssa pihalla heilunut. Tässähän tuntee olonsa melkein kilpaurheilijaksi, joka treenaa monta tuntia päivässä. Aivan huikeaa talvea elämämme kaikesta huolimatta. Kyseessä on todellakin T A L V I. Alla olevaa kuvaa huolellisesti tiiraamalla voi laiturin päässä nähdä Mister Bigin avannon aukaisupuuhissa. Ilman talvea ei olisi avantouintiakaan. Siihen ei kyllä tarvittaisi lunta, vaan pelkästään pakkasta. Näin toki on, mutta lunta tarvitaan valoisamman tienoon takia. Valoisuus kirkastaa myös mielen ja sitähän me kaikki halutaan.

Kun ensi syksynä alan haaveilemaan talvesta ja lumesta, niin muistuttakaa minua tästä talvesta. Olen kuullut sanonnan, että "sitä saa, mitä tilaa". Ihan varmasti syksyllä toivoin lunta, taisin vaan laittaa väärän määreen. Ensi syksynä haluan "sopivasti lunta", en "paljon lunta".