Ylläksen Kukastunturin jälkeen bucket listalle jäi vielä muutama muukin vierailukohde. Ylläksen huippu oli yksi niistä. Sinne näytti pääsevän gondolihissillä, kävelemällä tai pyörällä. Suustani taisi päästä "mennään gondolihissillä".
Ajattelimme kuitenkin ensiksi käydä pyöräilemassa. Lähdimme pyöräilemään majapaikastamme ja heti ensimmäisen kilometrin jälkeen näin yllä olevan kyltin pyöräilyreittimme varrella. Ehdin jo ajatella "ou nou", mutta sitten päätin unohtaa koko kyltin ja jatkaa vain matkaa. Ja jos ensiksi olisi ylämäki, niin kyllähän sitten takaisin tullessa olisi alamäki.
Pyöräilimme vähän siellä sun täällä. Huomasimme muutaman kävelijän Ylläksen rinteillä ja miten sitten satuimmekaan parin pyöräilijän perään, jotka tuntuivat lähtevän mielenkiintoiselle reitille. Joko arvaatte? Pyöräilimme huoltotietä kohti Ylläksen huippua. Tai oikeammin aika nopeaa siirryin taluttamaan pyörääni. Ei vaan kuulkaa riittänyt poweria reisissä niitä ylämäkiä vispata ylös. Olen ollut vahvasti vastaan sähköavusteisia pyöriä, mutta Ylläksen huipulle noustessamme sellainen kyllä käväisi mielessäni aika monta kertaa. Varsinkin kun niitä suihki ohi oikealta ja vasemmalta.
Matka eteni toteamuksillani "käydään vielä kurkkaan tuon seuraavan nyppylän päällä". Onneksi gravel-pyöräni on tosi kevyt, joten sen taluttaminen aikamoiseen ylämäkeen onnistui suht helposti. Sitten oltiinkin jo niin korkealla, ettei voinut kerta kaikkisesti kääntyä takaisin. Viimeisen puoli kilometriä poljin, joten voitaneen sanoa, että Ylläs on huiputettu pyörällä.
Olihan näkymä huipulta aikamoinen, mutta ei mielestäni vetänyt vertoja Kukastunturin huipun näkymiin. Jos ylös menossa oli omat haasteensa, niin sitä oli myös alastulossa. Alamäki oli sen verran jyrkkä, että jarruttaa täytyi koko ajan. Välillä täytyi myös jäähdytellä kuumeneviä jarruja.
Tekstissä voi jäädä vähän nihkeä vaikutelma huiputuksesta, mutta olihan se nyt ihan mahtava kokemus. Vahva suositus, jos et ole vielä Ylläksen huipulla käynyt.
