Näin keskitalvella aamupulahdus on harvemmin mahdollista arkiaamuina kahdestakin eri syystä. Ensiksikin en tykkää käydä uimassa pimeällä. Uintirannassa ei ole valaistusta, joten joko odottelen auringonnousua ja luonnonvaloa tai otan mukaan lyhdyn. Näistä kahdesta suosikkivalintani on luonnonvalo. Jos arkena jään odottamaan päivänvaloa, niin siinä taitaa pari työpalaveria ehtiä sujahtaa ohi. Ja siinähän se toinen syy tulikin - arkena työaamuni alkavat sen verran aikaisin, etten ehdi pulahdustani tekemään luonnonvalossa ennen niitä.
Nautin kuitenkin joka ikisestä kerrasta, kun ehdin aamupulahdukseni tekemään. Viikossa se tarkoittaa näin pimeimpään aikaan yleensä 2-4 kertaa. Tallennan sieluni sopukoihin ne hyvän olon endorfiinit ja mielen rauhan, jonka pulahduksesta saan. Annostelen sieluni sopukoista hyvää oloa niihin päiviin, jolloin pulahdus jää välistä.
Ihmiskroppa ja -mieli ovat todella mielenkiintoisia. Kylmäuinti on ollut jo useamman vuoden arjessani ja yksi hyvänolon kulmakivistäni. Voisinkin sanoa, että siitä on tullut tapa. Kun jostakin asiasta tulee tapa, niin mieleni ja myös fysiikkani alkavat kaipaamaan sitä, jos poikkean tavasta. Siksi pyrinkin näinä pimeinä kuukausina ainakin kerran viikossa arkiaamuni aikatauluttamaan siten, että pystyn käymään pulahtamassa ennen työpäivän alkua.
