Odotan valoisia aamuja

Olen aamuihminen jokaikisellä solullani. Minun on helppo herätä aamulla ja yleensä heräänkin ennen herätyskellon pirinää. Minun aamuni on aikainen tarkoittaen yleensä silmien avautumista ennen kello kuutta. Minua ei haittaa onko aamuni pimeä vai valoisa lukuunottamatta muutamaa seikkaa, joiden takia olen kovin iloinen päivien pitenemisestä. 

Tärkein niistä on kaipaukseni aamu-uinteihin nousevan auringon alla. Useina aamuina istun jo kello kahdeksalta yritysmaailman pyörteissä, joten keskitalven aamu-uinnit arkipäivinä eivät oikein onnistu millään valoisan aikaan. Pimeällä en mielelläni mene pulahtamaan, ainakaan yksin. Mitään aidosti vaarallista tai pelottavaa ei ole pulahdusrannassa, mutta pimeät olosuhteet saavat mielikuvitukseni hurjalle laukalle. Mitä jos avantoreiästä joku tarttuu jalkaani ja vetää minut jään alle. Kääk! Tai jos avantoreiästä pilkistää hukkuneen eläimen tai ihmisen raato. Saisin varmaan sydänkohtauksen siitä näystä.  

Rakastan myös fyysisempää treenaamista heti aamulla. Valoisan aikaan treenaamme PT:ni kanssa ulkona aamulla kello 7. Tai mielellään käyn pienen reippailulenkin ennen yleensä aikamoista päivän Teams- ja läppärimaratonia. Aamutreenistä saan mielettömän energiaruiskeen päivääni. Myös kun treeni on tehtynä jo aamulla, niin illasta jää aikaa vaikka mihin muuhun hyödylliseen ja mielenkiintoiseen puuhaan. 

Ensi viikolla tammikuu vaihtuu helmikuuksi ja päivä pitenee hurjaa vauhtia. Eipä aikaakaan, kun taas voin aloittaa päiväni klo 6 pulahduksella. 

Minulle sopivat on line -treenit

Lauantaiaamuisin avaan läppärini klo 9. Ruudun toisella puolella ihana Sari toivottaa hyvää huomenta ja vetää noin puoli tuntia kestävän lempeän aamuherättelyn. Aamuherättelyssä keskitytään venyttelyyn ja kropan liikkuvuuteen. Älyttömän tärkeisiin seikkoihin siis! 

Palataanpa muutama hetki taakse päin. Ennen koronaa jumppasin ja venyttelin säännöllisesti viikottain ryhmäliikuntatunneilla. No, me kaikki tiedämme, mitä korona sai aikaiseksi kuntosaleille ja ryhmäliikuntatunneille, ja minäkin sen seurauksena peruutin kokonaan salijäsenyyteni. Enkä ole muuten vielä hankkinut uutta jäsenyyttä. Hetken ihmettelin, että mitäs nyt tehdään. Aika nopeaan eri tahot kehittelivät on line -jumppia ja minäkin niitä jumppailin. Aloitin myös treenaamaan PT:n kanssa. 

Jotain niistä on line -jumpista kuitenkin tuntui puuttuvan. Kokeilin ja testasin eri vaihtoehtoja ja eri vetäjiä. En todellakaan heti luovuttanut. Välillä jumppailtiin yhdessä nuorten neitienkin kanssa. Jotenkin se yhteisöllisyys jäi kuitenkin puuttumaan. Se tunne, kun kävelet sisään ryhmäliikuntasaliin ja näet tutut jumpan vetäjän hymyilevät kasvot ja kuulet hänen sanovan suoraan sinulle "MOI!". Saan lisäbuustia vieressä hikoilevasta kanssajumppaajasta. Sekin jää pois yksin kotona puuskuttaessani. Myös pieneltä ruudulta jumpan tihrustaminen ei ole oikein minun juttuni. Nyt kuulen monen sanovan, että olisithan voinut niitä jumppailuja seurata isolta television ruudulta. Kotoa ei myös löydy jumppavälinerepertuaaria. 

Ihan kokonaan en on line -treenejä kuitenkaan tyrmää. Kokeilujen ja testien jälkeen olen löytänyt minulle sopivat on line -tunnit - rauhalliset venyttelytyyppiset ja liikkuvuutta lisäävät. 

Oletko sinä kokeillut on line -treenejä? Ovatko go vai no go?

Tunteikas jouluviikko

Vieläkö joulusta voi kirjoittaa, kun tammikuu huitelee jo puolen välin paikkeilla? Jos tavoittelisin isoja lukijalukuja, niin kannattaisi varmaan kirjoittaa aikajärjestyksessä ja noin meneillään olevasta vuodenajasta. Toisaalta kirjoittelen tänne omaksi ilokseni ja olen ikikiitollinen, jos joku muu kuin perheeni eksyy tänne raapustelujani lukemaan.

Joulua edeltävänä viikonloppuna olin tyypilliseen tapaani nukahtanut sohvalle jo kympin uutisten aikaan. Siirtyessäni sänkyyn kurkkasin kännykkääni ja huomasin äitini soittaneen sekä sisareni lähettäneen viestin. Tiesin heti, että tuo ei tietäisi hyvää. Siitä alkoikin tunteita raastava jouluviikko. Oli odotusta, huolta, surua ja jännitystä. Välillä tunsin olevani jaksamiseni kanssa aika äärirajoilla. Jokainen puhelimen soitto- ja viestiääni saivat aikaan vahvan tunnereaktion. Odotin sekä kauhulla että toiveikkaana tiettyä soittoa. Vihdoin se soitto tuli ja kuulin, että läheiselläni oli kaikki hyvin. <3

Joulun olimme perinteisesti Oulussa sisareni ihanassa kodissa. Kyllähän siinä useammallakin meistä kyynel vierähti, kun kaikki istuimme saman joulupöydän ääressä. Tänä vuonna joulupöydän ääressä oli myös uusi läheinen. Meillä joulupöytä täyttyy perinteisistä jouluherkuista. Sisareni loihtii perinteisesti herkullisen ja kauniin jälkiruuan. Tänä vuonna resepti oli napattu K-ruoasta. Minäkin tykkään leipoa, mutta useat kerrokset ja pienet piiperrykset eivät ole hermojani varten. 

Meillä jouluaaton illallinen on juhla, johon pukeudutaan hieman stylemmin. Asuvisiossani oli joulunpunaista ja bling-blingiä ja se settihän löytyi ihan omasta kaapistani. Huuliinkin sipaisin kunnon punaa, joka sitten herättikin keskustelua. Pitäisi vissiin sipaista useamminkin, niin olisi tuttu näky, eikä herättäisi hilpeyttä. 

Kiitollisena ja iloisena perhejoulusta 2022! <3

Uusi vuosi, uudet ladut - osa 1

Loppiaisen kunniaksi päätimme käydä kokeilemassa lähitienoomme latuja, joilla emme olleet aikaisemmin hiihtäneet. Pääsääntöisesti pääkaupunkiseudulla olen hiihtänyt joko Paloheinässä tai Hanikassa. 

Ensimmäksi uudeksi murtsikkakohteeksi valikoitui Leppävaara, Espoossa. Ihan vaan siitä syystä, että on suht lähellä meitä ja Interwebsin mukaan ladut olisivat suht hyvässä kunnossa. Latujen kuntotieto piti oikein hyvin paikkaansa. Latu-urat olivat loistavat ja vapaan latu-osuuskin helppo hiihtää. Ei ollut roskia tai jäätä. Loppiaisena oli kiva pakkaskeli ja näin ollen lumetuskoneetkin lauloivat lumiaariaansa kovaa ja korkealta. Muita hiihtäjiä oli yllättävänkin vähän. Ennakko-odotukseni oli jotain muuta, olihan kyseessä vapaapäivä ja mitä ihanteellisimmat olosuhteet lumiaktiviteeteille. 

Etukäteen emme ihan hirvittävästi perehtyneet latuprofiileihin tai minkä mittaisia ladut olivat. Paikalle päästyämme sekunnin mietinnän jälkeen päätimme suunnata 5,4 kilometrin kuntoladulle. Varsinainen kuntolatu olikin. Latuprofiili oli melkeinpä  jatkuvaa ylämäkeä tai alamäkeä, ei juurikaan tasaista. Välillä olisi ollut kiva hiihtää ns. normaalistikin, eikä tosiaankin koko ajan joko ylös kipuamista tai alas laskemista. Minä vielä aina mamoilen uusissa mäissä ja en uskalla laskea niitä vauhdilla alas. Sehän taas tarkoittaa, etten saa hyviä vauhteja seuraavaan ylämäkeen. Ensimmäisen kierroksen jälkeen uskalsin päästellä alamäet jo vähän vauhdikkaammin. 

Ihastuin parkkipaikan vieressä olevaan grafiittiseinään ja pelleilin sen edessä aina hiihdon jälkeen päälleni vetäisemä untuvatakki päällä. Minulle tulee yleensä hiihdon jälkeen tosi nopeasti kylmä, niin tällä untuvatakilla saan nopeasti ja helposti lämmintä ylleni. Se on riittävän väljä ja pitkä.

Tänään kävimme testaamassa toista uutta kohdetta. Siitä myöhemmin lisää, joten pysykäähän mukana. 

REIPASTA uutta vuotta kaikille!