Linnunpesä päässä - eniten kommentteja ikinä saanut päähineeni

Rakastan hattuja, pipoja, lippiksiä, päähineitä. Ne pelastavat bad hair -päivän. Ne suojaavat liialta auringonpaisteelta. Ne tekevät juhlasta vieläkin juhlavamman. 

Muutama vuosi sitten hankkimani suomalaisen Kati Niemen suunnittelema Tacchino-hattu on saanut eniten kommentteja ikinä. Sille on naurettu, ihmetelty, vitsailtu, ihailtu ja onpa taidettu kauhistellakin. Viimeksi joulun aikaan Oulun hautausmaaila se päässä kävellessäni ohikulkeva nainen pysäytti minut ja sanoi "hattusi on tosi kaunis". Niiden sanojen siivittämänä askel keveni huomattavasti.

Pidän erittäin paljon hatun hennosta harmaasta väristä. Se on erittäin lämmin ja kevyt. Hatussa on villavuori ja höyhenethän eivät paina juuri mitään. Hattu on varsinainen talvipäähine. 

Elämässä pitää ja saa olla hauskuutta ja erilaisuuttakin. Sitä tämä hattuni edustaa mitä suuremmassa määrin. Kannan sitä ilolla ja ylpeydellä. 

Huikeita vuoden 2022 viimeisiä päiviä! Tehdään niistä säkenöivät. 

Pohjoisen helppo porokeitto

Sydämeni sykkii yhä edelleen vahvasti pohjoisen suuntaan, vaikka olen jo pitkään asunut pääkaupunkiseudulla. Minulle rakas makumaailma on myös vahvasti pohjoisen herkkujen täyttämä. Rakastan metsämarjoja - hilloja (aivan, ovat minulle hilloja, eivät lakkoja, eivätkä suomuuraimia), mustikoita, vadelmia, puolukoita ja karpaloita. Huokailen ihastuksesta savustetun kalan, nahkiaisten ja hirvenlihan äärellä. Kahvipöytääni kuuluvat leipäjuusto, kampanisut ja suolaisena makupalana rieska. Kun näin Kreetta Ahosen a.k.a Megguan Instagramissa oheisen porokeiton ohjeen olin täysin myyty - tämä on testattava. Minulle pohjoisen herkkuja ei ole ilman poroa. 

Tässä yhteydessä täytyy heti mainita, etten ole todellakaan mikään Master Chef -kokki tai edes lähelle sitä. Rakastan tavallista kotiruokaa - helppotekoista ja hyvistä raaka-aineista tehtyä. Sitä tämä keitto oli, aivan äärettömän helppo tehdä. Keitto oli myös yhtä hurmaavan makuinen kuin Kreetta itsekin on - niin sympaattinen ja hurmaava persoona. Meillä keiton pinnalle ehdottamasti silputaan persiljaa ja nautitaan kaverina ruisleipää.

SAVUPOROJUUSTOKEITTO 

75 g voita
1 dl vehnäjauhoja
8 dl vettä
2 dl kuohukermaa
250 g kylmäsavuporosulatejuustoa
150 g poron kylmäsavurouhetta
lehtipersiljaa

Laita voi kattilaan ja anna sulaa. Lisää vehnäjauhot ja sekoita vispilällä sekaisin. Lisää vesi ja sekoita vispilällä, että keittoon ei jää paakkuja. Kuumenna keitto kiehuvaksi välillä sekoittaen. Lisää paloiteltu sulatejuusto ja kuohukerma. Anna juuston sulaa keiton sekaan. Lisää poron kylmäsavurouhe ihan viimeiseksi keittoon. Anna keiton kiehahtaa nopeasti, mutta älä keitä keittoa enää. Lisää keittoon halutessasi silputtua lehtipersiljaa.

NAUTI! 

Bloggausta jo 10 vuotta!

10 vuotta sitten kaikki sai alkunsa. Ensimmäiset neljä-viisi vuotta postailin tosi säännöllisesti ja usein. Postaukset olivat lyhyitä ja yleensä oli vain yksi kuvituskuva. Se oli sen ajan trendi. Nyt kun mietin, niin en voi kerta kaikkiaan ymmärtää, miten sen kaiken ehdin tekemään. Toki Instagram on nyt vienyt osan ajastani, energiastani ja kiinnostuksen kohteestani, unohtamatta LinkedInniä. Myös työtilanteeni silloin 10 vuotta sitten oli aika lailla erilainen kuin viime vuosina.  

Bloggaus-matkaani olen kuitenkin jatkanut, vaikka aikamoista aaltoliikettä se on ollut. Viime vuosina voisi jo puhua aikamoisesta taantumuksesta. Postailumäärät ovat hiipuneet hiipumistaan. Mutta hei, olen rimpuillut menossa mukana. 

Intoa ja kiinnostusta on ollut, mutta on tainnut itsekriittisyys kasvaa. Olisin halunnut päivittää blogipohjan. Ottaa kauniimpia kuvia. Kirjoittaa terävämpää tekstiä. Mikä on sitten muuttunut blogini alkuaikojen? Olisinko oppinut enemmän blogi-maailmasta ja ymmärtänyt mitä pitäisi ihan oikeasti tehdä? Sehän olisi mahtavaa, koska se kertoisi tuikitärkeästä jatkuvasta oppimisesta. Vai onko blogi-maailmakin muuttunut? Olen kuullut puhuttavan blogien kuolemisestakin, samalla lailla kuin painettujen lehtien. Niin tai näin - olen hiljentänyt sisäisen kritisoivan ääneni ja jatkanut  bloggailua omalla tyylilläni. Todella pitkiä välejä on tullut ja algoritmit ovat luovuttaneet otteensa kohdallani. 10 vuotta kuitenkin tuli täyteen ja voi kunpa tulisi seuraavatkin 10 vuotta. Sen aika näyttää. 

Blogin nimeäkin olen miettinyt. Kuvaako "Follow your dreams" enää mielenmaailmaani? Kuvaahan sen, mutta onko se liikaa kuorrutettu ällömakealla Jenkki-style toteamuksella. Ei ole, vuosien varrella olen toteen osoittanut, että unelmia voi seurata ja toteuttaakin. Ne voivat olla isoja tai pieniä, mutta omalla tavallaan ja siinä hetkessä merkityksellisiä, kuten alla kuvassa oleva teksti. 

Kaikki postauksessa käytetyt kuvituskuvat ovat Unsplashista ensimmäiseksi vastaantulleita. Niissä ei ole sitä tyylikästä samankaltaisuutta, mutta sitäkin enemmän tämän hetken intuitiivisiä fiiliksiä. 

Kiitos blogi-maailma, että olet ollut osa minua. <3

Tunnelmallinen Tertin kartano

Yleensä pohjoisen matkoillamme ajamme suoraan yhtäsoittoa pohjoiseen kahden pikapysähdyksen taktiikalla. Takaisin tulemme Oulun kautta, jossa laitamme auton junaan. Tämän vuoden itsenäisyyspäivämatkamme päätimme toteuttaa hieman toisin. Yöpyisimmekin menomatkan varrella. Ainoa kriteerimme yöpymispaikalle oli, että se olisi tosi kiva ja suht lähellä pääreittiämme. 

Olemme kerran aikaisemmin pysähtyneet Tertin kartanossa kahvilla ja paikka jäi kummittelemaan mieleemme kauneudellaan ja herkullisilla antimillaan. Helsingistä sinne oli sen verran matkaa, ettemme jäisi ihan kotinurkille. Halusimme edetä kuitenkin jo jonkin verran pitkästä matkastamme ensimmäisen ajopätkän aikana. Suuntanamme oli siis Tertin kartano. Itse kartanorakennus oli kaunis kuin karkki. Kuva yllä. Majoitus oli alla olevassa rakennuksessa. Huoneet olivat perustasoa, mutta pellavalakanoista iso plussa. 

Arki-iltana kartanon ravintola ei ollut avoinna. Saimme kuitenkin tilattua iltapalan odottamaan saapumistamme. Iltapala on aivan liian vaatimaton sana kuvamaan sitä herkkujen sinfoniaa, mikä meitä odotti. Suurin piirtein joka haarukallisen jälkeen huokailimme, kuinka hyviä kaikki maut olivat. Syötävää oli runsaasti ja ne oli aseteltu todella kauniisti. 

Palvelu oli kaikkinensa äärettömän ystävällistä. Ei mitään päälleliimattua, vaan aitoa ja avuliasta. Tertin kartano on paikka, jossa on kaikille aisteille jotain. Kartanon yhteydessä on kahvila ja myymälä. Tarvitseeko edes mainita, että sama herkullinen ja kaunis linja jatkui molemmissa. Katsokaa nyt noita alla olevia kynttilöitä. Kuinka tyylikkäitä ne ovatkaan. 

Jos kaipaat joulu- tai ihan vaan muutenkin kaunista ja rauhallista tunnelmaa, niin vahva suositus suunnata kulkusi kohti Mikkelin lähellä sijaitsevaa Tertin Kartanoa. Me saimme juuri sen kokemuksen, mitä haimme ja ehkä vähän enemmänkin. 

Tätiratsastajan unelma - Helsinki International Horse Show

Tätiratsastaja oli aika elementissään, kun ensimmäistä kertaa elämässään oli tänä viikonloppuna katsomassa kunnon ratsastuskisoja. Oman heppatallin kisoja olen ollut katsomassa ja onhan niissäkin omanlaisensa viehätys ja jännitys. Mutta nyt istuttiin jäähallin lehtereillä ei seuraamassa mustan kiekon perässä luistelua ja lipumista maaliin, vaan miten uljaat ratsukot pärjäävät olipa kyseessä sitten kansallinen tai kansainvälinen koitos. 

Näin ekakertalaiseksi sain vielä heti koko kattauksen. Oli sekä kouluratsastusta että esteitä ja niin poneja kuin kunnon kokoisia hevosia. Täytyy sanoa, että pääni oli sen verran pyörällä, etten oikein edes tiennyt mitä odottaa ja siitä oli pitänyt huolen myös varsin tiivis ja vilkas edeltävä työviikko. Yllä olevassa kuvassa ratsastajat tutustuvat rataan ennen kisaa yksin, yhdessä valmentajansa tai muun tukijoukon kanssa. Tässä he suunnittelevat miten radan ratsastavat, mitä linjoja käyttävät ja kuinka monta askelta tulee esteiden väliin. Tietäjät tietävät, mistä on kyse. 

Oli upeaa nauttia fiiliksestä kuin myös visuaalisista elementeistä. Esteet olivat kisasponsoreiden värien ja logojen kyllästämiä. Ei haitannut. Kukat, viherkasvit ja kauniit ruukut antoivat kauniin lisän kentälle. Jos mitään ymmärrän, niin niillä taisi olla paikoitellen ihan oikea virkakin helpottamassa hevosta esteiden hahmottamisessa. Yllä kuvissa oleva Helsinki-este oli erittäin kaunis ja samalla myös vaativa ratsastaa. En voi käsittää, miten ratsukko pääsi tuon muurin yli, mutta niin siitä vaan mentiin. 

Voin vain kuvitella, kuinka tämä tapahtuma on juurikin se heppatytön unelma, jossa hankitaan sille hoitoponille kaikki tarpeellinen ja ihan välttämätön. Tätiratsastajan onneksi expo-alue oli niin täynnä innokkaita hevosharrastajia, että uusi bling-bling kypärä tai mittatilaussaappaat jäivät vielä toivelistalle. Inspiroivan poikkeuksen toi heppakansan unelmakattaukseen expo-alueella ollut Pure Equestrian -brändi. Tämä suomalainen vastuullinen vaatemerkki herätti kiinnostukseni klassisuudellaan, jossa on twisti modernia katusporttimuotia. 

Tulipahan taas kiva lisä elämäni helminauhaan! 

Syksyn lukemiset

Rakastan lukemista, mutta myös kirjoittamista. Olen viime aikoina keskustellut useamman tahon kanssa blogien merkityksestä. Onko niillä enää roolia vai olisiko niin, että niillä on jälleen rooli? No niin tai näin, itse asettelin sormet näppäimille ja päätin, että miksi ihmeessä vain haaveilen asiasta, kun sen voin toteuttaakin. Joku viisas on sanonut "If you can dream it, you can do it." 

Syksyn kirjasatoni on kolme hyvin erilaista kirjaa. Ostin kaikki kirjat kylläkin samalla kerralla elokuussa. Jotta olen uskottava vaikuttaja täytyy minun tämän hetken valitseville tavoille uskollisena mainita, etten ole todellakaan mikään kirjakriitikko tai sen sortin asiantuntija, vaan teksti on tämän hetken tuntemukseni ja näkemykseni asiasta. 

Ensimmäisenä luin Satu Rämön esikoisromaanin Hildur. Islannin vuonot ja jylhät maisemat nappasivat mukaansa. Olen matkustanut Islannissa ja näin oli helppo samaistua kirjan tunnelmaan. Satu oli taitavasti tarinaansa nivouttanut tämän hetken trendejä ja ilmiöitä. Kirja oli kaiken kaikkiaan muutenkin loistavasti kirjoitettu ja piti kiinnostuksen yllä ihan viime sanoihin asti. Luin kirjan kirjaimellisesti siltä istumalta. Pienen särön ylistyslauluuni tuo kirjan tyyli, siinä oli jotain tuttua. Jotain joka tuntui jo kertaalleen koetulta. Ehkä jonkun toisen suomalaisen rikoskirjailijan jo tunnetuksi tuoma sävy. 

Toisena kirjana luin Martina Aitolehden elämänkerran. Kirjan vahva nimi "Taistelija" houkutteli. Voisiko lööppikuningattaresta olla noinkin ison sanan taakse seisomaan? Mikä on Martinan kirjassa kerrottava taistelu?  Mietin myös, että luenko kirjan vain tirkistelläkseni super-julkkiksen elämää ja olisikohan se toisintoa jo keltaisesta lehdistöstä luetusta saagasta. Jo ensi kappaleista lähtien Hippo Taatilan loistava verbaliikka kaappasi mukaansa ja piti kiinni koko kirjan ajan. Kuinka taitava hän onkaan!! Kirjassa oli tuttua lehdistä luettua Martina, mutta myös sitä taistelijaa. Meillä kaikilla on taistelut taisteltavana, olitpa sitten kuinka julkkis tai et. Minulle kirjasta välittyi määrätietoinen, sinnikäs, omaa polkuansa kulkeva rautainen business-nainen.  

Kolmas lukemani kirja oli myös elämänkerta. Odotin tältäkin kirjalta paljon, saihan se juuri ennen julkistusta suuren media-huomion Redraman elämässä tapahtuneen käänteen takia. Olin hämmentynyt, kuinka kirjan rankat kertomukset vaikuttivat jopa mielialaani. Hetkellisesti rinta-alaani puristi ja musta pilvi leijaili pääni päällä. Toisaalta oli erittäin mielenkiintoista ja jopa raadollista lukea elämästä, joka on niin kaukana omasta. Kirja ei vakuuttanut kirjoitustyylillään. Useita kohtia sain lukea moneen kertaan ennen kuin viesti avautui. En muista myös milloin olisin viimeksi havahtunut kirjassa niin useaan kirjoitusvirheeseen kuin tässä oli. Koen kuitenkin, että on virkistävää ja jopa hyödyllistä lukea erilaisia kirjoja, jotka eivät niin paljon juuri minua puhuttele, mutta antavat ajattelemisen aihetta.

Avantouinti rauhoittaa

Maailma ympärillä myrskyää aikamoisesti. Olen itse tietoisesti yrittänyt keskittyä siihen hyvään, mitä on ihan lähiympäristössä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi, olisi huolissaan, murehtisi, miettisi syntyjä syviä ja olisi välillä ihan kauhuissaankin. Voin rehellisesti sanoa - olen ollut kaikkea tuota viimeisten viikkojen aikana.

Olen onneksi löytänyt monta asiaa ja tapaa, joilla rauhoitan mieltäni elämän ja maailman myrskyissä. Yksi ehdoton ja nopea keino on avannossa pulahtaminen. Meillä se tosiaankin tarkoittaa pulahtamista, koska tuossa metri x metri -aukossa ei kovin kauas kroolata. Pidämme avantoa auki talvella käsipelein ja voin kertoa, että jo ihan pikkupakkasillakin siihen ehtii muodostus aikamoinen jääkerros. Avannon aukaiseminen toki toimii loistavana alkulämmittelynä. 

Yleensä viikon aikana käyn pulahtamassa 2-4 kertaa. Mieluiten valoisalla ja aamulla. Vedessä viihdyn fiiliksen mukaan. Joskus se on lyhyt sekunneissa mitattava pulahdus ja joskus taas minuutteja kestävä rauhoittumis- ja energisoitumishetki. Talvipakkasilla pisimmät ajat ovat olleet kolmisen minuuttia. En tunne kroppani kylmäkäyttäytymistä vielä niin hyvin, että uskaltaisin olla vedessä ihan hurjan kauan. Lähinnä olen miettinyt mahdollista suonenvetoa ja miten silloin avannosta poistuminen onnistuisi. Voi olla ihan turha huoli, mutta en kuitenkaan halua ottaa riskejä. 

Tänäänkin aloitin päiväni pulahduksella kauniissa pakkasauringon paisteessa. Eilen kävin avannossa myös illalla. Suosittelen! Kokeile, voita itsesi ja anna mahdollisuus, mutta varo, voit jäädä koukkuun. 

Tammikuun lukemiset

Huhuu, onkohan täällä enää ketään? En enää muista mihin jäimme, mutta tästä jatketaan. Olisiko se samoin kuin hyvän ystävän kanssa, että jatketaan siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin, vaikka siitä olisi ikuisuus? 

Minulla on aina jokin kirja kesken ja nykyään yhä enenevässä määrin ns. viihdekirja. Ei opiskeluihin tai töihin liittyvä. Tammikuu on ollut oikein hyvä kuukausi, jos mitataan kuinka monta kirjaa olen lukenut. Siinä auttoi pieni lomapätkä ja myös juhlapyhät tammikuun alussa. Myös isona seikkana on ollut, etten enää räplää kännykkää sängyssä. Se tapa meinasi ottaa vallan, mutta nyt olen siitä tietoisesti pyristellyt eroon. Se on nimittäin ihan turhaa ja vaikuttaa nukahtamiseeni. 

Tammikuun kirjasaldoni löytyy yllä olevista kuvista. Olen alla kuvaillut, millaisina kirjoja pidin. 

Rantakahvilan joulu -kirjan ostin jo ennen joulua, kun mielessäni oli kiva laskeutuminen joulufiilikseen myös kirjan välityksellä. Ihan niin se ei mennyt, en ehtinyt kirjaa lukemaan ennen joulua, mutta tammikuussakin voi lukea ihanan hyvän mielen romanttisen joulukirjan. Olen lukenut kirjoittajan saman sarjan edellisen kirjankin, joten asetelma ja henkilöt olivat minulle tuttuja. Helppolukuinen, viihdyttävä ja suosittelen romantiikasta pitävälle. 

Antti Tuiskun Menesty-kirja oli pettymys. Helppolukuinenhan sekin oli, mutta ehkä liiankin, jos se ylipäätään on mahdollista. Kirja ei tuonut minulle mitään uutta tai ihmeellistä. Kerrattiin oppeja, joita voit lukea useista muistakin kirjoista. En saanut millään minkäänlaista tarttumapintaa kirjan oppeihin/tarinoihin. Tämä olisi ehkä toiminut paremmin kuunneltuna. 

Oskari Saaren kirjoittama kirja Aki Hintsan viimeisistä hetkistä "Tänään olen elossa" oli hämmentävä. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja ajan kulussa pysyi hyvin kärryillä. Totta puhuen, en oikein tiedä, mitkä olivat odotukseni kirjan suhteen. Olen lukenut Aki Hintsan Voittamisen anatomia -kirja, josta pidin. Tässä kirjassa uskonto oli läsnä erittäin paljon. Tavallaan ymmärrettävää, koska olihan osa kirjassa suoria lainauksia Akin päiväkirjasta hänen viimeisiltä ajoiltaan. Siltikään en odottanut uskonnon olevan niin isossa roolissa hänen elämässään. Pikkulapsielämää kuvattiin kirjassa suhteellisen paljon, jotenkin en itse sitä ihan siinä laajuudessa odottanut lukevani. Kirjan lukeminen herätti minussa monenlaisia tunteita - surullisuutta, uteliaisuutta, tyyneyttä ja turhautumista. Todella jännä kokonaisuus. 

Leena Lehtolaisen sai joululahjaksi äidiltäni. Täydellinen lahja, olinhan siitä joulupukille a.k.a äidilleni esittänyt toiveen. Lehtolaisen jännärit koukuttavat minut alkusanoista lähtien. Ne eivät ole ennalta-arvattavia, vaan nerokkailla käänteillään pitävät sinut koukussa loppuun asti. Tarina sijottui Pohjois-Suomeen tuttuihin maisemiin. Tämän kirjan olisin halunnut lukea siltä istumalta alusta loppuun. Sinulle, joka pidät suomalaisista dekkareista, suosittelen Lehtolaista lämpimästi. 

Tämä kuva olkoon tsearinä ja pilkahduksena seuraavasta postauksestani. Liittynee vahvasti avantopulahdukseen. : )