Itse asiassa otsikko kuvaakin erittäin hyvin tunnetilaani kirjoittaessani tätä blogipostausta. Olen kuukausien aikana useampaankin otteeseen miettinyt, kuinka kivaa ja jopa inspiroivaa olisi jälleen kirjoittaa blogia ja sitten tulee se mutta...miten aloitan postauksen pitkän tauon jälkeen. Tein hetki sitten instagramiini uuden postauksen, johon ensiksi kirjoitin "No words needed". Se tuntui kuitenkin liian lyhyeltä ja tyhjältä, koska halusin siinä yhteydessä kertoa matkastani telluilijaksi. Samassa myös lamppu syttyi ja päätin siirtää sen tekstin tänne blogiinikin kera lisäsanojen. Eli itse asiassa sanoja tarvitaan ja niitä haluan. Siispä olkaa hyvät tarinani matkasta telluilijaksi.
Pikkutyttönä viilletin Ounasvaaran rinteitä isäni syntymäkaupungissa. Silloin kova sana oli määrä - montako nousua ja laskua ehti tekemään päivän/illan aikana. En ollut mikään metsäreittien rämäpää tai kumpareiden tykittäjä, ihan perusrinnettä vedettiin.
Nuoruudessani alla oli aina pujottelusukset. Monoskitä kokeilin, mutta jalat kiinni yhdessä ja samassa laudankappaleessa ei ollut juttuni. Myös muistikuvani tähtien näkymisestä, kun iskin kankkuni ja loppujen lopuksi pääni jäiseen rinteeseen monoski-kokeilun jälkeen, ei nosta sitä kivoissa muisteluissani kovin korkealle. Hiihdimme isäni ja sisareni kanssa niin lapin tuntureilla kuin Euroopan alpeilla. Äitini ei lasketellut, hän oli Suomessa huoltojoukoissamme ja muutoin tosiaankin alpeille matkasimme isämme kanssa. Sanoisin, että aika edistyksellistä sen ajan isältä.
Kohtalo puuttui peliin Pyhä-tunturilla vajaa 20 vuotta sitten. Siellä oli sponssattu mahdollisuus kokeilla telemarkkia. Olen aina halunnut kokeilla uusia asioita, koska mielestäni vasta sen jälkeen voin sanoa tykkäänkö vai en. Se tuntui heti omalta. Riittävän samanlaista kuin laskettelu, mutta kuitenkin se oma twisti. Sen hetken jälkeen ei ole ollut enää paluuta normilaskettelusuksiin.
Lumilautailua kokeiltiin mieheni kanssa jokunen vuosi sitten, mutta intoa ei riittänyt kahlata läpi kompurointivaihetta. Ehkä olen kuitenkin ihan rauhallisempaa sorttia ja lumilautailu näyttäytyy minulle turhan vauhdikkaana menona .Nuoremmat neidit meillä niillä laskevat ja kovaa menevätkin.
Tänään alleni lähtevät murtsikkasukset. Alun perin No words needed -sanat oli tarkoitettu kiteyttämään kuvan viesti "lumi, hiihto, luonto ja minä onnellisena". Enempää ei tarvitakaan.
