Tätiratsastaja Toscanan auringon alla

Heppatytöstä kasvoi tätiratsastaja. Väliin mahtui vuosikymmeniä myös hepatonta aikaa. Heppakuumeen uudelleen noustessa, se sitten nousikin hurjiin lukemiin. Ei riittänyt enää yksi viikkotunti ratsastuskoululla, vaan piti saada vuokrahevonen. Kirjoitan tästä kokonaan oman postauksen myöhemmin. Sitten tuli yksityisratsastustunteja. Sekään ei kuitenkaan riittänyt ja nälkä vaan kasvoi syödessä. Niimpä ystäväni kanssa suuntasimme toukokuun puolessa välissä pitkäksi viikonlopuksi ratsastamaan maailmalle. 

Raamitimme matkamme kestämään pitkän viikonlopun verran ja matkustusaika tulisi olla siedettävä. Ei toki haittaisi, jos kohde olisi myös kiva, ilma sopiva ja puitteet mukavat. Seurahan olisi parasta mahdollista ja jo vuosikymmeniä testattua. Olemme ystäväni kanssa olleet parhaat ystävät neljänkymmenen vuoden ajan. Speksit huomioiden päädyimme Toscanaan, Italiaan. Suomen poikkeuksellisen kevään takia, Suomessa oli lähtiessämme lämpimämpää kuin Italiassa. Parempi niin, koska ratsastus +20 asteessa oli vielä miellyttävää ja siedettävämpää kuin +28 asteessa. Sateet olivat väistyneet juuri ennen saapumistamme. Vettä oli kuulemma tullut runsaasti. Sen uskon nähtyäni teillä olleet vesimassojen syövyttämät urat. 

Ratsastustila tila sijaitsi vanhan linnan alueella. Aamiaisen nautimme linnassa, jossa asuivat ratsastuksen opettajat ja linnan omistaja perheineen. Omistajalla oli myös kaupunkiasunto Roomassa, 1,5 tunnin ajomatkan päässä. Me asuimme linnan vieressä olevassa majoitustalossa (yo. kuvassa taustalla), jossa myös nautimme lounaan ja illallisen. 

Hevoset olivat kiiltäväturkkisia, hyvin hoidettuja ja varmajalkaisia maastokulkijoita. Opettajat mukavia ja ammattitaitoisia. Iloksemme yksi opettajista oli suomalainen. Myös hän oli ollut iloinen huomatessaan tulijoissa peri-suomalaisia nimiä. Meidän lisäksemme samaan aikaan ratsastamassa oli ruotsalaisia, norjalaisia ja englantia puhuvia (kansalaisuus jäi epäselväksi). 

Päivät kulkivat samaa rataa. Aamiainen klo 9 maissa, jonka jälkeen suuntasimme hevosten luo. Opettajat olivat hakeneet, harjanneet ja satuloineet hevoset. Kello 10 olimme hevosten selässä ja suuntasimme maastoon. Maksimissaan ryhmässämme oli viisi ratsastajaa + opettaja. Useinmiten olimme kahdestaan ystäväni kanssa opettajan johdolla maastoilemassa. Lounaalle palasimme takaisin linnan tiloihin tai nautimme sen maastomatkamme varrella. Lounaan jälkeen jatkoimme maastoilua. Paitsi yhtenä iltapäivänä, jolloin meillä oli yksityistunti ystäväni kanssa. Maastossa olisimme päässeet helpommalla. Opettaja nimittäin pisti meidän ratsastamaan puomeja ilman jalustimia. Kuulostaa helpolta, mutta kun edellisestä kerrasta ilman jalustimia on vuosia, niin siinä tätiratsastajan jokainen lihas pääsi töihin. Ratsastupäivä päättyi kello viiden ja kuuden väliin. Kroppa kertoi siinä vaiheessa, että päivä oli tosiaankin hevosen selässä vietetty. Maastossa kuljettiin kaikkia askellajeja - käyntiä, ravia ja laukkaa. 

Yleensä ennen illallista pelasimme biljardia. Luit oikein. Meillä oli omat säännöt ja huippu kannustus toinen toisellemme. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta sitä lajiia. Iltakymmenen maissa ei tarvinnut unta huokutella.  

Maisemat olivat vertaansa vaille. Pitkiä laukkasuoria. Kesäisiä peltoja. Vanhoja kiviportaita, jotka konkarihevoset kulkivat mallikkaasti, kunhan vaan ratsastajat luottivat hevosiin ja antoivat niiden hoitaa hommansa. Joka ikisellä maastokerralla ihmettelin ja ihastelin, kuinka ihmeessä opettajat osaisivat maastoreitit. Minulle pellot, polut, niityt ja vuoret näyttivät kaikki samanlaisilta. Kiitollisena muistelen lämpimästi aktiivilomaamme ja irtiottoa arjesta. 

Tyhjä huone

Vanhempi nuori neiti sen aloitti ja tasoitti tietä omien muuttomutkiensa kanssa. Silloinkin muutama kyyneleeni vierähti, mutta kotiin jäi vielä nuorempi nuori neiti. Asia ei tuntunut vielä niin lopulliselta. Tulevasta osviittaa antoi nuoremman nuoren neidin vaihto-oppilasvuosi. Mutta koko totuutta se ei kertonut. Huonehan säilyi ennallaan vaihto-oppilasvuoden ajan ja nuorempi nuori neitihän palasi Jenkki-vuoden jälkeen takaisin kotiin.  

Nuoremman nuoren neidin entinen huone

Koulut käytiin ja luonnollinen nuoren itsenäistyminen kolkutteli ovella. Nuoremman nuoren neidin uutta kotia käytiin katsomassa. Yhdessä ja erikseen. Epätoivo meinasi ottaa vallan, kun kerta toisensa jälkeen asuntonäytöillä vuokrakandidaattien jono kiemurteli porraskäytävässä asti. Miten ikinä tästä seulasta pääsisi läpi? Mutta niin vain kaunis koti nuoremmalle nuorelle neidille löytyi ja hän pääsisi nauttimaan ensimmäisestä omasta kodistaan. 

Muuttopäivä koetti ja totuus iski minulle "metrisellä halolla". Kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Hengitys salpaantui. Sydän sykki ahdistunutta sykettään. Tunteet menivät vuoristorataa äidin ylpeydestä ja onnellisuudesta, irtipäästämisen raastavaan tuskaan. Yritin piilottaa tuskahetkeni, jotta en olisi pilannut nuoren onnea. Ihan en tainnut siinä onnistua. Myönnetään - pariin ensimmäiseen päivään en halunnut tyhjään huoneeseen kurkistaa. Ovi pysyi tiukasti kiinni. Nyt aikaa on kulunut ja huonetta olen tutkaillut mahdollisesti työhuoneeksi. 

Nuoremman nuoren neidin yo-mekko ja pukupussissa vanhojen päivien mekko hänen entisessä huoneessaan.

Yllätin itseni ja läheiseni valtaisalla tunneaallolla asian liittyen. Elämääni on mahtunut kupruja, niin ajattelin, että tämä luonnollinen ja iloinen asia ei minua heilauttaisi. Toisin kävi! Mutta hei, nyt kaikki on hyvin tai oikeastaan loistavasti. Nuorempi nuori neiti tykkää omasta kodistaan. Vanhempi nuorempi neiti miettii taas vastaavasti muuttoa. Ja minä suunnittelen maalaamista, tapetointia, uusi huonekaluja, lamppuja, mattoja, viherkasveja - sitä samaa, mitä olen tehnyt tehnyt viimeiset vuodet - taijaa koko ikäni. Matkaa jatketaan taas monta kokemusta rikkaampana. Nuoret neidit ovat aina tervetulleita takaisin kotiin, vaikka ihan kokonaankin.