Uutta asiaa lokikirjaan

Viikolla suunnittelimme irroittavamme viikonloppuna veneen köydet ja suuntaavamme veneellä yökuntiin. Lauantaihin herättiin myrskytuulen antaessa merkkejä olemassaolostaan. Tuuli senkun yltyi päivän mittaan, joten suunnitelmiimme tuli muutos. Meinasi nimittäin koko laituri lähteä veneen ja köysien mukana, niin kova puhuri hetkittäin oli. Minä en lähtisi uhmaamaan Ahtia ja ottamaan matsia, kumpi on vahvempi. Mister Big kunnioitti toivettani ja pysyimme maissa.

Sunnuntaina tuuli oli laantunut ja aurinkokin pilkisteli pilvien välistä. Lähdimme sunnuntaiajelulle. Olemme autolla niitä vuosien varrella harrastaneet, joten tuttua puuhaa. Ajelleet katselemassa maisemia, taloja, pihoja ja kaikkea mielenkiintoista mitä eteen sattuukaan.

Kovin pitkälle emme yhden päivän aikana ehtisi, mutta onneksi lähitienoollakin oli uutta ihmeteltävää. Ensimmäiseksi suuntasimme länteen Kirkkonummelle Långviikkiin. Siellä oleva vierasvenesatama oli viihtyisän oloinen ja toki Långvik ravintoloinen ja spa-mahdollisuuksineen houkutteli. Ehkäpä sinne vielä joskus uudestaan. Sitten veneen nokka kohti itää. Ajalimme hissukseen rantoja myötäillen. Olihan siinä matkan varrella mm. Haukilahti, Westend, Lauttasaari, jotka tarjosivat mielenkiintoista nähtävää. 

Sunnuntaiajelulla oli muitakin veneitä, vaikka yllä oleva kuva ei sitä todistakaan. Itse asiassa merellä oli yllättävänkin paljon liikennettä. Optimistijollakisaajatkin olivat matkan varrella. Yksi Suomen ehdoton valttikortti on raikas ilma. Vedin sitä keuhkot täyteen ajelullamme. Minusta meri-ilma on erityisen raikasta ja virkistävää. Tästä on hyvä suunnata uuteen viikkoon.

Ensimmäinen lokikirjani

Olen asunut koko elämäni meren äärellä sekä etelässä että pohjoisessa. Meren tuoksu ja tuiverrus ovat sekä sulostuttaneet että vihastuttaneet päiviäni. Vetten päällä olen nuorena tyttönä surffaillut, isompana soutuveneellä lillutellut sekä viime vuosina vähän vauhdikkaammalla veneellä liikkunut. Mikäs on liikkuessa tuulen lähennellessä tyyntä ja auringon helottaessa kirkkaalta taivaalta. Näin kun ei aina kuitenkaan ole. Olen aina kunnioittanut merta ja viime kesänä kyseinen kunnioitus kasvoi entisestään Porkkalanselän pannessaan parastaan. Tai pahintaan. Mister Big on MM-tason merenkävijä, joten paatin kulku ei hänestä jää kiinni.

Tämä kesänä pääsimme jo pidemmälle venereissulle ja siitä innostuneena mietin uusia asioita, kuten venepäiväkirjan kirjoittamista. Sen verran noviisi olen, että täytyi varmistaa nimi "lokikirja. Virallisesti lokikirja on laivoilla pidettävä päiväkirja. Oikeassa siis olin! Tervetuloa ensimmäisen lokikirjani matkaan. Perinteisesti se taitaa olla paperinen ja veneessä. Oh well, maailma muuttuu. 

Matkaan lähdettyämme ensimmäinen kohde oli Inkoo. Suoraan sanottuna suuntasimme sinne halvan bensan perässä. Tankki täyteen ja matka jatkui Barösundin suuntaan. Siinä vaiheessa oli vielä mietinnässä, kuinka kauas suuntaisimme sinä iltana. Kävimme ottamassa neuvoa-antavat Barösundin Orslandetin satama-alueella sijaitsevassa Scolassa. Päätös oli Elisaari (kuva yllä), jonne ehtisimme vielä alkuillasta. Sinne mentiin sanan varsinaisessa merkityksessä kaislakujan kautta. Elisaari oli tunnelmallinen ja rauhallinen saari, jossa oli hyvät lenkkeilymaastot.

Rauhallisen aamun jälkeen matka jatkui kohti Jussarötä. Keli suosi suunnatessamme kohti ulkosaaristossa sijaitsevaa entistä pelkästään puolustusvoimien käytössä ollutta saarta. Jussarö oli mielenkiintoinen, uusi tuttavuus melkein sotatantereelta tuntuvine rakennuksineen. Näköalatornista maisemat avautuivat pitkälle meren ulapalle. Kiva oli käydä, mutta päätimme jatkaa matkaa. 

Örö, täältä tullaan. Perille saavuttuamme ensimmäinen jännityksen aihe oli venepaikan löytyminen, niin paljon veneitä oli liikkeellä. Avuliaat ja ystävällisest satama-apulaiset ohjaisivat veneitä laituriin ja kaikille tuntui sija löytyvän. Nipistelin itseäni, että olimmeko Suomessa vai Rivieralla. Vuoden 2015 kesällä veneilijöille avautunut satama-alue kylpi auringossa ja tunnelma huokui kansainvälistä meininkiä. Saunoimme upouudessa saunassa ja nautimme herkullisen kala-aterian saaren paikallisessa ravintolassa. Örössä oli voinut viettää useammankin yön, sen verran paljon siellä olisi ollut tekemistä ja näkemistä. Ehkäpä ensi vuonna uusiksi. Kohde oli läntisin, mihin olen veneilyhistoriani aikana ehtinyt.

Sadekelit alkoivat lähestyä, joten Örön jälkeen käänsimme veneen nokan kotia kohti. Yksi yöpyminen vielä olisi ennen kotilaituriin kiinnittymistä ja se oli Hanko. Onhan Hanko koettava kerran kesässä. Vai onkohan sittenkään? Minulta Hanko ei ole vienyt sydäntä. Onhan se viehättävä vanhoine villoineen ja satamassa melleviä päätteja sekä ravintoloita mistä valita, mutta jokin siinä kuitenkin vaivaa. Hangon kasino on parhaat päivänsä nähnyt, vaikka onkin ennen muinoin ollut varmaankin THE paikka. Kiitos veneilykesä 2016, olit ihana! 

Yöpuvun housuissa?

- Oletko lähdössä noissa yöpuvun housuissa töihin?, kysyi nuorempi nuori neiti eilen aamulla astuessamme ovesta ulos. Pysähdyin kuin olisin seinään törmännyt 100 km/h vauhdista. Mitä ihmettä? Mitä minulla oikein oli jalassa? Toki taas mentiin Casual Friday -meiningillä, mutta apua, olinko unohtanut vaihtaa housut?

En ollut, vaan jalassa olivat pellava-puuvillasekotteiset chinokset, joissa on kiva kukkakuvio, joka ei valitettavasti kuvissa näy. Yläosaksi valkoinen puuvillaneule ja jalkaan valkoiset slip-onnit ja muuta ei sitten tarvittukaan. 

Kukkabomberissa

Päivät soljuvat ohitse yksi toisensa jälkeen jo aikamoisessa arkirytmissä. Kelit ovat olleet arkeen palaamisen puolella. Ei helteitä ja nippanappa auringonpaistettakaan. Olen yrittänyt vielä sinnitellä kesävaatteissa, kuten edellisessä postauksessa mainostin. Mutta ei voi mitään muutaman aamuna on täytynyt jo vetää paksumpaa takkia päälle. 

Ensimmäiset reaktioni bombereista olivat "ei kiitos". Vai sanoinkohan "ei ikinä" ja siinä sitä taas oltiin. Alkukesän Tallinnan matkalla ihastuin kovasti tähän kukkakuosiseen bomber-takkiin, joka on jäänyt aika vähälle käytölle. Tänään se oli päälläni ja varmaan jatkossa useamminkin, koska oli niin mukava pitää.

Oli harvinaisen vaikea päättää, että otetaanko kuvat sisällä vai ulkona. Meinasin luovuttaa ja olla ottamatta mitään kuvia. Vaikka päivä oli aurinkoinen, niin harmittavasti tummia pilviä ilmestyi taivaalleni. Toinen tuli ihan pusikosta yllättäen ja toinen harmittavasti vanha tuttu juttu. Mutta elämä jatkuu, vaikka välillä kävisi vähän tummempienkin pilvien alla. Ai niin, tämänhän piti olla hyvän tuulen hömppäblogi. Siispä mitä mainiointa viikon jatkoa kaikille!

Vielä on shortsikelejä jäljellä

Naistenlehdet, blogit ja vaikka mitkä muut kanavat tunkevat tuutin täydeltä syyshoukutuksia. En vielä lankea niihin vaan sinnittelen kesävaatetuksessa joka ikinen hetki kun se vaan on mahdollista. Eilen oli. Kävin aamupäivällä lenkillä, jolloin vesiputouksen lailla hikoilin. Suihkun jälkeen singutin hiukset ponnarille ja puin päälleni yhden kesän lempiasuistani. 

Tässä viihdyttiin kesän veneilymatkalla, josta vielä myöhemmin lisää. Erityisesti Pellen shortsit ovat lempparini ja tämän kesän hankinta. Minulla on parit muutkin vanhemmat Pellen shortsit, jotka ovat oikeaan veneilyyn passelimmat tarkoittaen mm. nopeasti kuivuvia materiaaleja. Nämä ovat tällaiset satamashortsit. 

Pellet ovat tosi laadukkaasti tehtyjä jokaista yksityiskohtaa myöten. Merihenkeen kuuluu tietenkin raitapaita ja purjehduskengät. Mutta nyt kutsuu Rio o-hoi! 

Helppo mustikkapiirakka

Olen vaahdonnut kesän suomalaisten marjojen maukkaudesta & erinomaisuudesta ja himpun terveellisyydestäkin, sekä niiden poimimisen aikaansaamasta hyvänolon tunteesta. Annetaan sen verran periksi, että jos itsepoimiminen ei millään nappaa, niin ostathan kaupasta ja ehdottomasti kotimaisia. Niitä vaikuttaisi vielä olevan hyvin saatavilla. Itse suuntasin viikolla työpäivän jälkeen mainostamaani lähimetsään tarkistamaan tilannetta. Vadelmakausi on ohi, mutta mustikoita riittää. Osa oli ehtinyt saavuttaa parasta ennen -päivämäärän, mutta suurin osa vielä täysin kuranttia kamaa. Puoli tuntia siellä suihkin ja kasassa oli smoothie-, soppa- ja piirakkamarjat. Vieläkään en voi käsittää, ettei kukaan muu ollut siellä käynyt poimimassa marjoja.

Ehdoton herkku mustikkapiirakka on mielestäni pullataikinapohjaan tehty. Sen teko ei tapahdu suit-sait, joten harvinaista herkkua meillä. Sen sijaan alla ohjeena olevaa ja kuvissa näkyvää helppoa mustikkapiirakkaa meillä saa useinkin. Muistini mukaan reseptin olen perinyt tädiltäni. Sen verran monta kertaa tehty, että ohjetta ei tarvitse edes kaivaa enää esille, vaikkakin se tuosta kuvassa olevasta Kokin muistikirjasta monen muun perintöreseptin kanssa löytyy.

HELPPO MUSTIKKAPIIRAKKA

- 2 dl sulatettua margariiniä
- 2 dl sokeria
- 4 dl vehnäjauhoja
- 1 tl leivinjauhetta

Edellä mainitut sekoitetaan kulhossa keskenään, jonka jälkeen otetaan 2 dl taikinaa erilleen. Loppuun taikinaan lisätään 1 dl maitoa ja 1 kananmuna. Kaikki sekoitetaan huolellisesti keskenään sileäksi taikinaksi. Kaada taikina piirakkavuokaan. Päälle sopiva kerros tuoreita mustikoita. Lopuksi murenna päälle erillään oleva taikina. 

Piirakka paistetaan uunissa n. 200 c asteessa, noin 25 minuuttia, kunnes pinta saa nätin rusketuksen ja pohja on kypsä. Piirakka ei välttämättä kaipaa kaveriksi mitään, mutta jos haluaa kunnolla herkutella niin vaniljakastiketta tai -jäätelöä ja kuppi kahvia.

Maukasta sunnuntaita!

Mallina olo on vaikeaa

Bloggailuni alussa vannotin, että kroppakuviani ei tule blogiini. Vaatteet vaatteina ja kengät kenkinä ja se sai luvan riittää. Mietiskelin matkan varrella, mistä tykkään muiden blogeissa. No, niistä ihmisistä. Kropat ja pärstät mukana. Menköön, totesin ja niin tuli kroppa mukaan. Jälleen olin ehdottoman varma päätöksestäni, että pärstäni ei tulisi ikinä blogiini. 

Kroppakuvien jälkeen kuitenkin rohkaistuin ja pärstäkin pääsi mukaan, eikä sitä ollut aina leikattu pois tai aurinkolaseilla hämätty. Hetken aikaa blondina mietin, että miksi joillakin on sisäkuvissakin aurinkolasit päässä. Nyt kaikki oli paljastettu, niin mielessä käväisi, että pitäisiköhän kuvausolosuhteisiin kiinnittää huomiota. En lähde ajelemaan pitkin etelä-Suomea passeleiden kuvauspaikkojen perässä tai raahaa mukanani kuvauskalustoa. Kuulen niin korvissani, kuinka nuoremmat nuoret neidit kuorossa toteavat "äiti, ehkä kannattaisi". Ymmärrän, kannattaisi, jotta saisi hiukkasen lukijaystävällisempiä kuvia. Ehkä joku päivä. 

Mutta se otsikon aihe? Kuinka vaikeaa onkaan mallina olo? Miten ne jalat tai kädet? Entä ilme? Viime viikonlopun juhlien aikaan vanhempi nuori neiti otti kuvia speksillä "älä seiso paikallaan liikaa asiaa miettien. Yritin, ei ollut helppoa. Kivoja kuvia saatiin otettua. Ajattelin jakaa niitä kanssanne. Tokihan hiusten kasvuraja voisi olla hoidettu pois päiväjärjestyksestä, hampaat kiillotettu ja noille silmäpusseille tehty jotain. So what? Amatöörejähän tässä ollaan. Joka päivä kylläkin jotakin uutta oppien, itseästä ja muista. Muistaen kuitenkin nauttia elämästä. Se on tässä ja nyt.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Vieläköhän ehtisi huippuratsastajaksi?

Olimme jokunen viikko sitten ystäväni kanssa katsomassa ratsastuskisoja. Illassa yhdistyi monta huippua asiaa - kiva yhdessäolo ystävän kanssa, ulkoilu ja uusien asioiden oppiminen sekä ennen kaikkea rento ilta kesälomaillessani. Paluumatkalla heräsi kysymys, että voisiko sitä vielä tulla huippuratsastajaksi? En nyt tarkoita olympiatasoa, ihan kansallinen tasokin riittäisi.

Palataanpa muutama askel ajassa taaksepäin. Muutama vuosi sitten palasin takaisin heppatytöksi tai kaiketikin nyt täytyy jo sanoa heppanaiseksi. Nuoruusvuosien harrastus palasi arkeeni sellaisella voimalla, että tiistai-illoille on kenenkään turha yrittää pään menokseni mitään sopia. Töissäkin ilmoitan klo 16, että nyt tämä läksi. Haaveiltu on omasta hepasta tai vuokraversiosta, mutta onneksi järki on huikkaillut olkapäältäni riittävän kovalla äänellä ideoideni olevan ihan järjettömiä. Ratsastuksenopettaja diplomaattisesti totesi yhden tunnin viikossa olevan liian vähän kovin suuriin kehitysharppauksiin. Sillä nippa nappa ylläpidetään nykyistä tasoani. 

Leikittelin kuitenkin ajatuksella huippuratsastajaurastani. Joka päivän hepan selässä. Oma hevonenkin taidettaisiin tarvita tai ainakin vuokraversio, jolla voisi joka päivä ratsastaa. Valmennustakin tulisi olla. Saahan sitä haaveilla. Taidan kuitenkin kiitollisuudella nauttia viikkotunnistani ja jos joskus hyvin käy, niin ratsastaa silloin tällöin kaksikin tuntia viikossa. Eilen palattiin kesätauon jälkeen hevosen selkään ja kivaa oli. Kuvissa nuori nainen, joka tavoitteellisesti suuntaa kohti huippuratsastajuutta. Alla kesän tulokas tallilla, jossa käyn.

Tällaista tällä kertaa. Muuten saa vinkata, jos joku tietää passelin avun blogin visuaalisuuden tähän päivään päivityksen kanssa.

Viime hetkellä löydetty juhlamekko

Mekkokriisiä pukkasi jo omien juhlieni aikaan aiemmin kesällä. Siitä selvittiin vanhalla mekolla ja luottavaisin mielin uskoin kesän alennusmyyntien pelastavan tilanteen ennen seuraavia juhlia. Ravasin Helsingin alennusmyyntejä, surffasin nettikauppoja. Arvaattekin varmaan, silloin kun etsii jotain, niin sitä ei varmasti löydy. Viime viikon lopulla lähdimme kohti pohjoista ja sisareni pojan rippijuhlia. Paniikissa survoin autoon mukaan neljä eri mekkoa, joista mikään ei ollut kylläkään täydellinen. Makutuomarit aka nuoret neidit vannottivat yhden mekoista olevan juuri passelin. Pieni epätoivo vielä kalvoi mielessäni. 

Sunnuntaina ennen kirkkoa kävin ostamassa rippiruusun Oulun Stockmannilta paluumatkani kulkiessa Viman läpi. Vima on ollut luottoshoppauspaikkani, vaikka en ole Oulussa enää ikuisuuteen asunutkaan. Viime vuosina uskoni Vimaan on kylläkin horjunut, sen verran monesti olen lähtenyt kaupasta tyhjin käsin. Kyltti - 50 %, merkki Ted Baker ja koko minulle sopiva. Kiskaisin mekon päälleni sovituskopissa, joita vihaan, mutta nyt ei ollut aikaa muuhun. Mekko istui täydellisesti. Kiitos ja näkemiin, totesin suunnatessani mekko kassissa vaatteiden vaihtoon vanhempieni luo. En ole ikinä, ihan oikeasti, ostanut juhlamekkoa niin nopeasti ja niin viime hetkillä. 

Mekkoon sopivat kengät, pikkulaukku ja käsirengas löytyivät matkatavaroistani. Aivan kuin olisin tiennyt tulevasta ostoksestani. Tai sitten tyylini on vaan niin tylsän samanlaista.  

Kaksi sisarusta kuvaa ja kaksi taas on kuvattavana. Juhlat olivat ikimuistoiset sään helliessä. Tästä on hyvä jatkaa arkeen.

Back in business -mekko ja ajatuksia

- Onko tuo uusi?, kysyi vanhempi nuori neiti maanantai-iltana hypätessään autooni. Hän oli tulossa käymään kotona ja minä vastaavasti matkalla kotiin töistä ensimmäisen loman jälkeisen työpäivän jälkeen. - Ei ole uusi, viime kesänä hankittu, vastasin. Vanhempi nuori neiti hihitteli, että aina me vastataan samalla lailla. Kummallakaan ei ole ikinä yhtään uutta vaatepartta. Aina on jo aikaa sitten hankittuja.  

Olen kuullut, että joillakin tekee tiukkaa loman jälkeen virittää farkut jalkaan. Jotenkin ovat loman aikana kutistunee. Päätin olla testaamatta, vetäisin päälleni maanantaiaamuna löysähkön mekon arjen koettaessa. Ainakaan mekko ei kiristäisi lomaltapaluussa. Ei minua kiristänyt mikään muukaan. Oli kiva palata töihin. Sekään kun ei ole itsestään selvää, kuten olen aiemminkin maininnut. Töissä kollegat olivat kuulemma palanneet odottamaan seuraavaa lomaa. Ehei, minä palasin kivojen asiantuntijoiden pariin tekemään mielenkiintoisia asioita. Seuraava loma tulee sitten ainakaan. Pieniä lomia voi pitää arki-iltanakin, kuten minä eilen illalla. Kirja käteen ja suunnaksi pihakeinu. Eikä haitannut, vaikka luomi alkoi luppasemaan. 

Mukavaa arkea kaikille!