Hurahtanut liikunnan hurmaan

Nyt kai pitäisi kirjoittaa vappujuttu, mutta ei voi mitään kun olen vieläkin eilisen jumppani hurmassa ja vähän kangistamakin. Vedin puolitoista tuntia. Ensiksi keskivartalo kuosiin coressa ja perään pumppia. Keskivartalo tarvitseekin treeniä. Jostain ihmeestä on ilmestynyt jenkkakahvojen alkuja. Sanotaan, että uudet treenikamppeet antavat lisäpotkua. Todistin eilen, että vanhoja vermeitäkin uudelleen yhdistelemällä saa aikaan vaikka mitä. Kaikki kuvan tuotteet ovat jo useaan kertaan testattuja, mutta ei tällä combolla. Ei voi mitään, mutta ihastuin kovasti. 

Ja mitä sitten menin tekemään - ottamaan selfien. Pistetään se vaikka vapun piikkiin. 

Kaiken tämän sporttifiilistelyni jälkeen romutan kiiltokuvaani ja kerron, että illalla nautin jäähileisen siiderin. Eihän yksi haittaa? Vai meniköhän niitä kaksi? Serpentiinejäkin sain viriteltyä pötköistä ihan paikoilleen asti. Vapputunnelma on siis luotu.

Aurinkoista vappua kaikille!

Harmaiden aivosolujen liikuttelua

Uskon elinikäiseen oppimiseen. Oma oppimispolkuni on kulkenut ei niin perinteistä reittiä pitkin. Koen sen oikeasti alkaneen vaihto-oppilasvuotenani lukioaikana. Heti vaihto-oppilasvuoden jälkeen en asiaa siten nähnyt, mutta vuosien ja jopa kymmenien vuosien jälkeen olen vanhempiani kiittänyt, että sain kokea niin huikean vuoden. Sen jälkeen on tutkintoja suoritettu ja kursseja käyty. Sekä työn ohessa että ilman. Viime vuosina olen keskittynyt kokemuspohjaiseen oppimiseen. Samanaikaisesti takaraivossani kolkutellut toive jatko-opinnoista.

Niin koitti päivä, jolloin tyhjä paperi edessäni odotti täydentymistä viisailla sanoilla ja houkuttelevilla ajatuksilla. Pelkällä kynällä kirjoittaen ja pyyhekumilla pyyhkien. Ei näppäimistöä tai delete-näppäinta. Ei kännykkää useaan tuntiin. Ihan varmasti jokin katastrofi saa alkunsa just sinä aikana. Mutta tiedättekö mitä, katastrofia ei tullutkaan ja käsikin kesti kirjoittamisen, vaikka välillä täytyi rannetta venytellä. Parasta oppia oli huomata, että eri aivosoluja joutui käyttöön ja niitä harmaitakin. Mutta minähän osasin tai niin ainakin luulen. Totuus kuuluu kylläkin vasta paljon myöhemmin. Jos se ei ole tämä juttu, niin ihan varmasti keksin jotain muuta. Olen nyt ainakin yrittänyt.

Tämän taideteoksen kohtasin harmaiden aivosolujeni liikuttelupäivänä, kun periaatteitani noudattaen menin portaita, enkä käyttänyt hissiä. Minusta todella pysättävä. Opiskelkaa, kiinnostukaa uudesta, kyseenalaistakaa nykyinen. Siinä kannustussanani tulevaan viikkoon. 

Tyylikäs Relove ja uusia himotuksia

Tänään oli saatava muutama asia hoidettua, mutta ensiksi päätin poiketa normireiteiltäni ja suunnata kulkuni kohti Helsingin Töölöä. Olin lukenut ja kuullut siellä olevasta uudesta viihtymiskonseptista. Äskeinen oli ihan omaa tuontantoani, koska pelkkä liike, kahvila tai kirpputori olisivat olleet ihan liian vähän kuvaamaan kohdettamme. Hiukkasen haahuiltiin ennen kuin paraatipaikalla ollut kohteemme löytyi. Haahuilu johtui ainoastaan minun "ulkopaikkakuntalaisuudesta". Onhan Espoo aika kaukana Helsingistä.

Onneksi kahvila tyhjeni muutamaksi sekunniksi ja sain ikuistettua sen tunnelman. Viherkasviseinä, tyylihuonekalupöytä, kultalamput - olin myyty. Nipistelin itseäni, olinko todellakin Suomessa. Koko kokonaisuus, kahvila, myymälä, kirppis oli toteutettu huikealla maulla ja tyylikkyydellä. 

Relove oli täynnä toinen toistaan houkuttelevampia kokonaisuuksia viihtyä ja nauttia tunnelmasta. Niin, tuossahan istutaan ja katsotaan myymälän suuntaan, ei ohi huristelevia autoja. Kaupassa touhunnut Noora oli uskomattoman mukava ja palveluhenkinen. Kiva yllätys tämän päivän ei niin palvelumaa Suomessa. 

Pari himotustakin jäi. Yllä olevat lamput. Mutta mihin ihmeeseen ne virittäisin? Entä alla oleva laukku? Mukana ollut Mister Big pyöritteli silmiään, kun hiplasin laukkua. Ja voin vain kuvitella nuorten neitien kommentit tyyliin "Äiti, sä olet seonnut!" Minusta tuossa vintage-mummolaukussa on vaan jotain sellaista, mitä en osaa sanoiksi pukea, mutta saa sydämeni sykkimään uudessa tahdissa. 

Mahtavaa viikonlopun jatkoa teille kaikille upeille lukijoille!

Viikonloppublogi?

Kaikilla on niin tyylikkäitä blogeja. On sanojen iloittelua. Toinen toistaan tyylikkäämpi kuvia. Postauksia päivittäin. Miten he sen oikein tekevät? Bloggailuni aaltoilee suunnattoman innostuksen aallonharjalta, ei enää kiitos pohjamutiin. 

Vuosi alkoi kivassa blogivireessä. On ollut nautinto kirjoittaa. Kuvia on jopa onnistunutkin. Mutta sitten arjen kiireet pyyhkäisivät yli hyökyaallon lailla tai oikeammin eivät pyyhkäisseet, vaan jäivät päälleni ja bloggaaminen on jäänyt vähemmälle. Tai niin luulin. Aika näyttää, kuinka tässä käy.

Olen miettinyt, että jos alkaisin ihan tietoisesti kirjoittamaan viikonloppublogia. Silloin yleensä on aikaa niin minulla kuin lukijoilla. Ilmestyväthän naistenlehdetkin viikonlopuksi. Miksi blogipostauksetkin eivät voisi tulla vain lauantaina ja sunnuntaina? Tällaista ääneen mietintää tällä kertaa, näin keskellä viikkoa.

Huhtikuun kehut ja kiitokset

Arjessa iso osa päivästä kuluu töissä. Olen siitä kiitollinen, koska se ei ole tänä päivänä mikään itsestäänselvyys. Töissä tulee kohtaamisia, joita ei voi millään tavalla ennakoida, mutta ne antavat voimaa ja kantavat uskomattomalla tavalla. Alla kokoelma niistä.

- We are awesome, remember it. Oli Malla jättänyt minulle lappusen työpöydälleni. 

- Kivaa päivää Tiina!, totesi työkaverini Sini ja ojensi minulle yllä olevan kuvan pääsiäismunan. Hänen huumorintajunsa on vertaansa vailla. Ei tarvinne selittää sen enempää?

- Sähän hehkut, nyt tulet kyllä kuvaan, hihkaisi Tytti eräänä aamuna hurjimman työrumbani ollessa meneillään. Yritin kakistella, että se on vaan tämä lisämeikki, jolla yritän peittää unen puutteesta kasvavia silmäpussejani. 

- Sä olet niin chic, sanoi Karita, kun keskustelimme vaatteista. Voi apua, minäkö, ajattelin. 

Entä Valeäiti-blogin Hanne. Meillä on tuhat vuotta ikäeroa, mutta jänniä tarttumapintoja. Hanne pukee uskomattomalla tavalla sanoiksi elämäänsä. Saa minut muistelemaan nuorten neitien pikku lapsi -aikaa ja antaa vertaistukea työyhteisömme kuvioille.  

Kiitos daamit, että olette läsnä työelämässäni. 

Tammi- & helmikuun kiitokset täällä ja maaliskuun täällä.

Pääsiäinen oikeaan aikaan

Viime vuonna pääsiäinen oli näihin aikoihin, joten ei haitanne vaikka vielä palataan pääsiäistunnelmiin. Pääsiäsperinteet olivat ja pysyivät tänäkin vuonna. Suunta pohjoiseen. Perhe läsnä. Hyvää syömistä ja juomista. Lunta ja liikuntaa.

Tuleeko kuvista deja vu -tunne? Ei huolta, kuvien ensi-ilta on jo ollut Instagramissani. Olet niihin siis törmännyt siellä. Vuosien kokemuksella olisin voinut jo etukäteen kertoa, että rinteessä tai ladulla ei Rukalla tarvitse olla pääsiäisenä yksin. Tänä vuonna mökissämmekin oli tungosta, kun kaikki olimme paikalla sekä minun että sisareni perheistä. 

Telluilemaan pääsin ja olinkin sitä niin kovasti kaivannut. Pääsiäiskelejä ei voi kehua. Aurinko taisi näyttäytyä kerran tai kaksi, yleensä illalla. Sumu kietoi Rukan huipun vaippaansa, ettei sen olemassaolosta ollut mitään hajua. Tuuli vieraili sen verran kovana, että pelättiin tuolihissin puolesta. 

Mutta kun pääsiäisen jälkeinen arki koitti ja me jäimme vielä odottamaan tilaa auto-junaan, niin aurinkokin tuli meitä tervehtimään. Sisareni jätti minulle lainaan suksensa, joita olin erehtynyt kokeilemaan pääsiäisen aikana. Ei ihme, että hän hiihtää tuosta noin vaan 30 kilometriä alle aikayksikön. Niin hiihtäisin minäkin noilla suksilla. Taitaa olla ensi syksynä suksien osto edessä, kuin myös hiihtopuvun. Se jäi Rukan roskikseen, ei voi mitään.  

Tämä talven tyttö esittää ison toiveen ensi talvelle - kunnon luminen talvi eteläänkin, kiitos!

Businesslookkia

Viimeisen kuukauden aikana businessaallot ovat vyöryneet ylitseni valtameren korkuisina. Aaltojen välillä olen ehtinyt hikoilemaan liikunnan pauloissa, pyörittämään huushollia, jotta villakoirat eivät sitä valloittaisi ja madaltanut pyykkivuorta. Paljon muuhun ei ole aikaa jäänytkään. Mutta täällä nyt taas. Ja niin iloisena ja kiitollisena uusista seuraajista. 

Viime viikolla vaatekaapista pääsi käyttöön pitkä jakku. Ensiksi ajattelin alle kotelomekkoa, mutta järjen ääni päässäni muistutteli onneksi riittävän kovalla äänellä päivään kuuluvista puuhista. Oli paikasta toiseen siirtymistä kera kimpsujen ja kampsujen, joten housut olivat huomattavasti helpompi vaihtoehto. Yhtään lisähaasteita siihenkään päivään ei tarvittu. 

Asukuvien julkaisuun on vaikuttanut myös hovikuvaajan kanssa eri aikataulut. Kun minä olisin kuvausvalmis, niin hän on joko jo liikenteessä tai vielä sängyn pohjalla. Ota siinä sitten kuvia tai sitten jälki on kiireessä yllä olevan kaltaista. Oh well, elämä ei ole täydellistä ja se siitä niin huikeaa tekeekin. Mahtavaa viikonlopun jatkoa!