Tiukan viikon tiukka mekko

Tämä piti julkaista jo oli eilen ja olisi alkanut - ihan oikeasti luojan kiitos, että on perjantai. TGIF - lihavoituna, kursivoituna, ihan millä vaan huomiokeinolla, kunhan kaikki on käytössä. Mutta päädyinkin pitämään illalla koneen suljettuna ja aika aikaisessa vaiheessa siirryin katsomaan unia.

En yleensä narise, mutta nyt todettakoon, että viikko oli tiukka ja itse asiassa se oli alkanut jo edellisenä viikonloppuna. No, siitä selvittiin. Viikolla oli päiviä, joilloin jakkupuku-look oli paikallaan. Yhtenä päivänä korvasin jakkupuvun mekko-lookilla. Mekkoon ihastuin viime syksyisellä Chicagon matkallamme niin paljon, että mukaanihan se lähti. Merkki on Banana Republic. Merkin vaatteita voisin melkeinpä pelkästään käyttää, ainakin työpukeutumisena. 

Mekko on miellyttävän joustavaa materiaalia, mutta kyllä sen kanssa suhteellisen ryhdikkäänä saa seistä, jotta jokainen kuhmura ja möykky eivät näkyisi. Välillä vähän vatsaakin vetäistä sisään, sen seurauksena, että surkeat sukkahousut alkoivat valumaan. Sukkahousut eivät ole lempparini ja huonolaatuiset sellaiset vielä vähemmän. 

Jee, aurinko näyttäytyi. Nyt suuntaan urheilemaan. Leppoisaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Pitäisikö vaihtaa alaa?

Olen vuodenvaihteen jälkeen yrittänyt tavoittaa muutamaa Personal Traineria. En kylläkään, että olisin ostanut heidän palveluitaan, vaan kysellen yhteistyöstä. Ensimmäinen vastaus tuli suht nopeaan. Sitten aikataulujen sovittelussa olikin varsinainen työ. Osalta vastausta ei kuulunut ollenkaan. Lieneekö syynä viestini sisältö. Toisaalta et ikinä tiedä, mikä asia johtaa mihinkin, niin kannattaisi vastata, vaikka "ei kiitos". Hienosti asia saatiin kuitenkin erään upean PT:n kanssa vietyä maaliin, mutta ajatuksia heräsi ja myös ruokki jo aiemmin pyöriteltyjä mietteitä.

Olen aina ollut kiinnostunut hyvinvoinnista ja siihen liittyen liikunnasta. Ikinä en ole ollut kilpaurheilija, joten asiaa ei ole tarvinnut miettiä siltä kantilta. Lähinnä kyse on ollut ylläpitää omaa jaksamistani arjen pyörteissä ja että vielä eläkepäivinäkin olisi vetreässä kunnossa ja virkein mielin. Kääk, eläkepäivät, onneksi niihin on vielä aikaa. Halu auttaa on myös vahvasti minua. Siispä yhdistäisin hyvinvoinnin, liikunnan ja auttamisen. Mutta miten? Toimimalla Personal Trainerina tietenkin. 

Testasin ajatusta nuorilla neideillä. Siis mitä, kuului heiltä kysymys. Taustoitin asiaa. Kaikella kunnioituksella parikymppisiä PT:itä kohtaan, mutta jotenkin tuntuu, etteivät heidän ja minun viisikymppisen toiveet ja tarpeet kohtaa. Testattukin on. Entä myös vielä minuakin vanhemmat? Erityisesti vanhempi nuori neiti alkoi tässä vaiheessa nyökytellä, että tuossahan olisi ideaa. 

Jos kerran nyky Personal Trainereilla on niin kiire, etteivät ehdi viesteihin vastaamaan, niin sittenhän heitä tarvitaan lisää. Taidan vielä nukkua yön yli jos toisenkin ennen kuin sääntään opiskelemaan tätä alaa, mutta ainahan sitä saa kuitenkin haaveilla.

Wanhojen tanssit tanssittu

Asia alkoi konkretisoitua noin vuosi sitten. Sain silloin ensimmäisiä kuvia ja viestejä. Olisiko se tämä? Vai sittenkin tämä? Eiku tämä? Osasta ei löytynyt sittenkään kokoja, osa ei ollutkaan yön yli nukkumisen jälkeen hyvä, mutta löytyihän vihdoin ja viimein se oikea, joka pääsi tosi toimiin tällä viikolla. 

Palataanpa hetkeksi kuitenkin melkein päivälleen 31 vuotta taaksepäin. Silloin vanhojen päivä puvut olivat tosiaankin vanhoja pukuja, kuten minulla oli mummini juhlapuku. Nuorempi nuori neiti kysyi kuvia katsellessamme, että piditkö sä tuota karvareuhkaa koko ajan. Ja pidinhän minä. Nutturan kävin teettämässä ammattilaisella, mutta muuten mentiin á la naturel.

Maailma on muuttunut ja niin pitääkin. Yllä oleva keskustelu käytiin nuoremman nuoren neidin kanssa hänen vaihto-oppilasvuotensa aikana. Hän toi Jenkeistä vanhojen päivä mekkonsa. Ihana muisto ainutlaatuisesta vuodesta ja oli tavallaan läsnä Suomen ainutlaatuisessa kokemuksessa. Eli nykyään ei käytetä vanhoja pukuja, vaan hankitaan uusi. Itse asiassa vanhemman nuoren neidinkin vanhojen päivä mekko viisi vuotta sitten oli rapakon takaa. Hänen kummitätinsä oli puvun hankkijana heidän silloin asuessaan USAssa. 

Viime torstaina tanssittiin vanhemmille, sisaruksille ja isovanhemmille. Perjantaina vielä kahteen kertaan samat tanssit koulukavereille ja muille kavereille. Hiukset laitatettiin, meikki tehtiin, kynnet lakattiin, väriä pintaan haettiin. Koko kokonaisuus mietittiin koruja ja kenkiä myöten. Kengissä annettiin mukavuuden voittaa ja mentiin ballerinoilla. Viime hetken hermoilutkin kuuluivat kuvioon. 

Nyt ovat vanhat vallanneet koulun ja ihanat muistot kivasta päivästä kulkevat mukana loppuelämän.

Pitkästä aikaa puikot heiluneet

Puikot ovat heiluneet, vaikka blogiin asti aikaansaannoksia ei ole päässytkään. Minullahan on aina jokin tekele kesken tai ehkä parikin ja muutamat langat odottamassa. Aikaa sitten viime vuoden puolella aloitin todella isotöisen (lue: ehdottamasti LIIAN isotöisen) kudelman. Muuten se menisi, mutta siinä oleva kuvio vaatii 100 %:n keskittymisen ja voitte varmaan arvata, kuinka usein vuorokaudessa vapaa-aikana sellaisia hetkiä on. Tai edes sellaisia hetkiä perheeltäni haluan. Uhkaavasti kyllä näyttää, että se sittenkin valmistuu vielä tälle talvelle. Onneksi tuo talvi taas teki takaisintulemisen.

Mutta mutta, sain joulukuussa päähäni, että haluan paksun tummansinisen aina oikein -neuletta olevan kaulahuivin. Syynä yht'äkkiä ilmestyneeseen tarpeeseen taisi olla Instagramin ihmeellinen maailma. Eihän siinä muu auttanut kuin jättää sen hetkinen työ vähäksi aikaa kesken ja antaa puikkojen suihkia pelkkää oikeaa. Kotoa just passelisti löytyneet langat alkoivat lähestyä loppuaan ja kaulahuivi meni nippa-nappa kaulan ympäri, mutta solmusta sai vain haaveilla. Lankaa ei löytynyt enää kaupanhyllyltä eli sieltä ei apua saisi. Minähän sitten Neiti Näppäränä mietin, kuinka tummansininen ja beige sopivat yhteen, joten tehdään jatkopala eri värillä. Ja tadaa - kaulahuivi oli valmis. 

Langan paksuuden sain hyvin näkyviin kuvaan (ainakin omasta mielestäni), mutta takaa pilkistävä vihreä t-paita olisi voinut jäädä pois näkyvistä. Oh well, onneksi näkyy vain vähän. 

Mekko ja sen alushame

Vähänhän se makkarankuorelta näyttää, mutta niin kiva kuosi ja miellyttävän tuntuinen. Kyllä kiitos, otetaan sovitukseen. Kotona aloin mekkoa sitten vetämään päälleni. Miten ihmeessä tämä on niin hankala saada päälleni? No, olihan se, kun en ensiksi tajunnut, että mekon sisällä oli alushame. Mitä mainioin keksintö! 

Mekon kuosi ei pääse amatöörikuvaajan kuvissa oikeuksiinsa, mutta se on tyylikäs sinisen ja harmaan sekoitus. Materiaali on pehmeääkin pehmeämpää puuvillaa. Näe jo itseni kietaisemassa mekon päälle vielä harmaan pitkän neuletakin. Haaveilu paksuista neuleista ja lämpimistä vaatteista juuri nyt, taitaa johtua tänä iltana ulkoratsastuksessa jäähdyttämästäni kroppasta. Yritin sitä sulatella jo kuumalla suihkulla ja lämpimällä juomalla, mutta ei auttanut täytyi vielä vetäistä päälle paksu peitto. Kivaa oli ratsastamassa, kunhan tämä palelukin loppuisi. 

Tällainen ilmestys sieltä mekon sisältä löytyi. Olkaimet on ommeltu kiinni hartiasaumoihin. Olen vieläkin hymyssä suin, kun tämä alushame vai -mekko oli niin loistava löytö. Vähänhän se taitaa olla noloa, etten kaupassa alusmekkoa havainnut. Jos jollekin on vielä tässä vaiheessa epäselvää, niin sovituksessa ollut mekko löysi tiensä vaatekaappiini.

Hädässä ystävät tunnistetaan

Eilen vietettiin ystävänpäivää. Tärkeää päivää! Olen viime aikojen perusteella tullut päätökseen, että huonoina hetkinä tai jopa ihan hädän hetkellä todelliset ystävät paljastuvat. Hyvinä hetkinä ja elämän rullatessa ns. ystäviä ilmaantuu paikalle ja he mielellään paistattelevat auringon ja menestyksen paisteessa. Mutta entäs sitten kun tarvitsisikin auttaa ja jopa pistää itseään likoon läheistensä takia. Sepä ei tunnu olevankaan kaikille itsestäänselvää. Olen joutunut nipistelemään itseäni, että näenkö painajaista vai olenko tosiaankin tekemisissä arroganttien ja tunteettomien ihmisten kanssa. No, niiden kohtaamisien jälkeen osaa arvostaa entistä enemmän omia ja niin rakkaita & läheisiä välejään ystäviinsä ja muihin läheisiin.

Kuvan taulu on vanhempieni makuuhuoneessa. Siihen on koottuna perheemme historiaa. 

Tervetuloa uudet lukijat, ihan mahtavaa, että olette mukana. 

Hyvää ystävänpäivää vuoden jokaisena päivänä!

Työmatkalla Lontoossa, Dubaissa vai sittenkin Oulussa

Ennen muinoin Oulu-Helsinki -lento oli kuin paikallisbussi konsanaan niin tiheään sitä väliä reissasin. Suuntasin myös maailmalle. Texas, Barcelona, Lontoo, Tukholma, Kööpenhamina, Kapkaupunki, Dubai. Huippua oli, mutta aika aikaansa kutakin. Työmatkustamisessa on glamour kaukana. Edellä mainituista olen nähnyt muutakin kuin lentokentän, ohikiitävät maisemat taksin ikkunasta ja neuvottelutilan. On nimittäin paikkoja, joissa edellä mainitut ovat jääneet ainoiksi nähtävyyksiksi. Työmatkoilla kun ei ole ylimääräistä aikaa nähtävyyksille tai shoppauksille.

Tänä päivänä reissaan töiden tiimoilta erittäin harvoin, mutta tällä viikolla tapahtui poikkeus. Matkan kohteena oli rakas syntymäkaupunkini Oulu. Yllä mielestäni Oulun keskustan kaunein rakennus. Kuvan olin onneksi ottanut jouluna. Tämän viikon kelit Oulussakin olivat sateiset ja harmaat.

Rotuaarilla, Oulun kävelykadulla sateisessa illassa tervehtivät tiernapojat. Tätä matkaa venytin tietoisesti illasta, jotta pääsin treffaamaan vanhempiani. Piipahdin myös tiernapoikien taustalla häämöttävässä Vimassa. Harmittavasti entisen luottokauppani valikoima on näivettynyt kovasti. Vanhempieni kotiovessa tervetuloa toivotti äitini loihtima jämälankakranssi. Niin kätevä keino päästä eroon täysin turhista lankojen jämistä. 

Matka oli onnistunut niin töiden kuin henkilökohtaisen elämänkin puolesta. Oli piristävää käydä katsastelemassa busineksen menoa kehä kolmosen ulkopuolella. Ja sitä menoa ja meininkiä pohjoisessa riitti. Olen siitä tosi iloinen.

Millä piristää harmaa päivä?

Laskiaissunnuntai - valkoiset hohtavat hanget, sininen taivas ja upea auringonpaiste. Jep, ei tänä laskiaisena. Oikeampi - sankka sumu, harmaa maisema ja järkyttävä tuuli. 

Millä harmaan päivän sitten piristää?  

• sytyttämällä kynttilöitä (kuva yllä)
• puheluilla läheisille
• juoksulenkillä happiriittoisessa ilmassa
• nauttimalla Mister Bigin valmistaman lounaan/välipalan (kuva alla)
• herkuttelemalla itsevalmistetulla hernekeitolla ja laskiaispullilla
• ottamalla päivätirsat (päiväunet, jos tirsat ei tuttu)
• bloggaamalla
• aloittamalla uuden neuleen teon
• viihtymällä perheen parissa

Niillä saa harmaastakin päivästä kirkkaan!

Back to sports!

- Lähdetkö sä tuossa elänkuosissa liikenteeseen, kysyi nuorempi nuori neiti aamupäivällä suunnatessamme autoon. Ja miksi en lähtisi. Suunta on jumppaan, takki on pitkä ja autolla mennään, joten en nähnyt asiassa mitään epäselvää. Hänelle taisi tuo kuosi olla vähän liikaa muualla kuin jumppasalissa esiintymiselle. 

Sporttaaminen - ah, mikä ihana sana. En ole täällä blogissa asiassa avautunut kuin vasta nyt, mutta tammikuu meni enempi tai vähempi sairastaessa. Vuodenvaihteessa avattiin sekä hiihto- että avantokausi, mutta siihen se sitten jäikin vuosisadan karmeinta flunssaa seuraavat viikot sairastaessani. Viime viikonloppuna tilanne viimein muuttui ja siitä lähtien hiki onkin lentänyt ja puna noussut poskille. 

Viime viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina kirmasin lenkkipolulle. Askel ei ollut kovin lentävä, mutta juoksu kulki ja en yskinyt keuhkojani pihalle. 

Tiistaina perinteinen ratsastus. Voitteko uskoa edellisestä kerrasta oli yli 1,5 kuukautta. Asia, josta olen pitänyt kiinni kynsin ja hampain. Ei ole sellaista menoa ollut, joka olisi minut heppatuntini saanut perumaan. Nyt ei ollut taudin kanssa leikkiminen ja saivat heppailut jäädä väliin. Ajattelin olla armollinen kropalleni pitkän sporttitauon jälkeen ja torstaina juoksun sijaan suuntasin kävelylenkille. Perjantain avantopulahdus voitaneen hyväksyä sporttiotsikon alle. Avannossa käymisestä voisin taas kirjoittaa oman postauksen, vaikka olen siitä joka talvi jo täällä iloinnutkin.

Tänään oli ryhmäliikuntatuntien vuoro. Edellisestä kerrasta on ikuisuus ja tosiaankin tarkoitan sitä. Kuva vähän hämää, koska tunnit olivat zumba ja core. Nuoremmalle nuorelle neidille ääneen ihmettelin, kuinka zumba-tunnilla oli yllätyksekseni ikäistäni porukkaa. Olisin odottanut nuorempaa osallistujakaartia. Sain vain lakonisen vastauksen, että zumba ei ole enää niin in. No, minulla ainakin oli hauskaa. Huomenna sitten taas juoksua vai olisikohan tuota lunta satanut sen verran, että pääsisi hiihtämään.

Reipasta viikonlopun jatkoa!

Hurmaa huuliin!

Olimme joulun aikaan perinteisesti vanhempieni luona syömässä. Tähän perinteeseen kuuluu myös äitini serkku, ihastuttava leidi. Lähtiessään hän nappasi taskustaan, aivan taskustaan ei käsilaukustaan, huulipunan ja tuumasi, että laitetaanhan hurmaa huuliin. Kunpa itsekin vielä 75-vuotiaana omaisin yhtä mahtavan asenteen. Hurmaa huuliin! Aivan ihana sanonta! 

Itse olen surkea huulipunan käyttäjä. Rajauskyniäkin löytyy, mutta niiden on käyttö on vieläkin vähäisempää kuin huulipunien. Mitä sitten törkkään huuliini? Huulikiiltoa. Ne ovat vallanneet arkikäyttöni. Kuvittelen olevani enemmän tätä päivää huulikiiltoa käyttäessäni kuin punatuilla huulilla. Huulten kuorinta-aine kuuluu huuliasiavarastooni. Kuorin huuleni säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina on täytynyt hiukkasen hillitä kuorintaintoa, koska käytössä olevaa YSL:n kuorinta-ainetta ei ole enää saatavilla. Täytyisi löytää uusi passeli merkki. Yllä olevassa kuvassa huulikiiltococktail joulun alla hankkimassani lempilasissa. Lasit ovat Hobstar-kristallilasimaisia, todella painavia. 

Tämän hetken ehdoton merkkisuosikkini on Victoria's Secret. Olen käyttänyt Lumenea, Dioria, Lancomea, YSL:ää - you name it - mutta mikään niistä ei ole oikein napannut, kunnes kokeilin Victoria's Secretia ja ei ollut enää paluuta.

Tervetuloa uudet lukijat! Kiva, että seuraatte mukana.

Kehu ja kiitä vähintään kerran kuukaudessa

Vuoden voi aloittaa tekemällä uuden vuoden lupauksia. Lupaan liikkua enemmän. Syödä terveellisemmin. Mennä ajoissa nukkumaan. Minä päätin jatkaa tätä vuotta kaikki edellä mainitut mukanani kuljettaen, mutta lisään siihen vielä lupauksen kehua vähintään kerran kuukaudessa henkilöä, joka on auttanut, ilostuttanut, viihdyttänyt, jakanut arjen ja juhlan, sekä ylä- ja alamäet elämäni varrella.

Useassa blogissa olen alkuvuoden aikana törmännyt postauksiin kiitoksen ja kehumisen voimasta. Myös kiitollisuudesta. Eräässä blogissa toteutettiin jopa kuukauden aikana päivittäistä kiitospostausten sarjaa. Eli ihan tyhjästä en tuota kehu- ja kiitälupaustani tempassut, vaan kopioin härskisti muilta. Kiitos kanssabloggaajat vinkistä! 

Tammikuu jo vilahti ohitse, mutta ei haittaa. Helmikuussa voidaan sen sijaan kiittää kerralla useampaa henkilöä. Nämä kolme henkilöä ovat kulkeneet mukanani koko blogimatkani. Aika monta vuotta jo. Heille kuuluu kiitos, että matkani on näinkin kauan jatkunut. He olivat ensi metreillä kommentoimassa ja ette arvaakaan kuinka tärkeää se oli aloittelevalle, pienelle (sitä olen kyllä vieläkin) bloggaajalle. Ketään heistä en ole tavannut. Kaikki ovat upeilla tavoillaan omien polkujensa kulkijoita, niin mitä heitä täältä blogistaniasta tunnen. 

Pinkit korkokengät Maiju - tämän tyylin voittanutta ei ole. Aina positiivinen ja kannustava. Muistan kun blogini alkumetreillä  olin hämmentynyt Maijun kivoista kommeista, kun muita kommentteja ei vielä kuulunut eikä näkynyt. 

Sara S. - tyyli-inspiraatiolähteeni. Aito ja ihmisläheinen, uskallan väittää. Kuinka omaatkaan taidon kommentoida hetkellä, jolloin bloggaaminen tuntuu turhalta ja annat siten kimmokkeen jatkaa. Taitaa meitä yhdistää sporttipuolikin, vaikka et sitä blogissasi tuo juurikaan esille. 

Lady of the mess - ei tosiaankaan sitä, vaan niin ystävällisiä, viisaita sanoja. Ihminen, isolla I:llä, joka välittää kanssakulkijoistaan. Omaisinpa edes osan rauhallisuudestasi, vaikka taidatkin jotain kaaoksesta blogissasi mainita. Ei muuten näy päälle päin. 

Kiitos upeat naiset!