Kirjat, niin rakkaat & pari suositusta

Olen äidinmaidossa saanut aimo annoksen rakkautta kirjoihin ja lukemiseen. Luen kirjallisuutta laidasta laitaan, niin hömppää kuin asiaa. Elämässä on ollut kausia, jolloin asiakirjallisuus on vienyt kaiken lukuajan. Sitten taas vastaavasti on viihde vallannut lukemisaikaa.

Kirjapinot ovat viime vuosina kasvaneet aikamoisiin korkeuksiin, vaikka olen yrittänyt niitä kiivaasti taltuttaa. Perinteisesti saan äidiltäni joululahjaksi kirjan. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Arvostan sitä perinnettä tosi paljon. Toinen perinne on kirjahankinnat Lontoon ja Jenkkien lentokentiltä. Niiltä tarttuu aina mukaani luettavaa. Kuten alla oleva kirja, joka joulun aikaan nappasi minut pauloihinsa niin tiukkaan, että en meinannut malttaa tehdä mitään muuta kuin lukea sitä. Suosittelen ja erittäin vahvasti, jos et olet kirjaa vielä lukenut, niin tee se nyt. Pyrin lukemaan kirjoja sekä suomeksi että englanniksi ylläpitääkseni ja rikastuttaakseni sanavarastojani.

Itsenäisyyspäivän tienoilla aloitin Aki Hintsan Voittamisen anatomia -kirjan. Valloittavan asiantuntijan teos, jonka opit voi jokainen ottaa arkeensa. Ei tarvitse olla formulakuski tai huippujuoksija Hintsan oppeja toteuttaakseen. Hintsalta jäi upea perintö meille kaikille. 

On huhuttu ja puhuttu painettujen kirjojen ei niin hyvästä tulevaisuudesta. Ymmärrän sitäkin ulottuvuutta, mutta teen itse kaikkeni, etteivät kirjat häivy elämästämme. Se tunne, kun otat kirjan käteesi ja katseesi alkaa sana toisensa jälkeen luomaan tarinaa, olipa se sitten faktaa tai fiktiota. Sitä on vaikea kuvata, se on koettava. 

Perinteinen Mulberry-alehaaveilu

Blogiani seuranneet tietävät, että Mulberryn ale järisyttää maailmaani. Muuten alet eivät minua juurikaan hetkauta suuntaan tai toiseen. Toisaalta jos eteeni tulee tuote, jota ilman en voi elää, niin kyllähän mielummin sen alennetulla hinnalla kotiutan kuin täysihintaisena. Tänä vuonna olen Mulberryn lisäksi katsellut Celinen ja Chloen laukkuja sillä silmällä. 

Tämä punainen ihanuus on tainnut olla jokaisella haaveilulistallani. Aina jään tuota väriä epäröimään, vaikka toisaalta se on juurikin se, mikä tässä viehättää. Kuvittelenkohan vaan, mutta minusta Mulberryn laukkujen hinnat ovat nousseet viime vuodesta tai ainakin parin vuoden takaisesta. Olisi pitänyt silloin vuosia sitten näitä hamstrata.

Ja sitten niitä klassikoita. Työlaukkuja tarvitsee aina ja erityisesti ruskeana. Mutta kuulkaa sitten lähti ns. lapasesta. Alla olevista ensimmäinen on niin kamala, että se on mielestäni juurikin sen takia hurmaava. Nuoret neidit ovat eläinkuosien hurmiossa ja siitä löytyneet syy viimeisen laukun valintaan. Ovat saaneet äitinsäkin aivopestyä. 

Vuosi 2017 kolkuttelee jo ovella. Muutama päivä vielä ja sitten aloitetaan kirjoittamaan uuden vuoden tarinaa. Minulla on sitä varten jo ihan oma alustakin valmiina. Esittelen sen teillekin tuota pikaa.

Joulun vihreässä mekossa

- Mikä riepu tuo tuo on?, kysyi vanhempi nuori neiti minut nähtyään jouluaattona. Yritin ehdottaa isoa kaulakorua rievun koristeeksi, mutta koru oli kuulemma jo niin nähty ja ei auttaisi asiaa. Korvakorut saivat onneksi hyväksynnän. Alunperin itse suunnittelin mekkoa pitkän, muhkean neuletakin kanssa töissä käytettäväksi, mutta se saikin ensikasteensa jouluaattona.  

Ihan mielellään Mister Big tulee kuviin mukaan, vaikka alla oleva ilme kertonee omaa tarinaansa. Ja ei tuo minun ilmeenikään kovin kuvauksellinen ole. Taidan maanitella, että yksi kuva vielä. 

Äkkiseltään voisi luulla, että kengät ovat jääneet matkasta myöhään aattoiltana. Näin ei kuitenkaan ollut. Ne lensivät jalasta, kun joulupukki Petterillään kurvasi pihalle tonttuhommien ollessa vielä kesken. Tuli sen verran kiire, että korkkareilla emme sisareni kanssa enää ehtineet sipsuttaa.

Mekko: H&M, kengät: Tarsala, korvakorut: Snö

Jouluperinteitä & merkintä historian kirjoihin

Joulun alla pähkäillessämme menemisiämme ja tulemisiamme en tiennytkään, että tulisimme tekemään historiaa. Tänä vuonna joulun tienoolla vapaata oli niin niukasti ja kaikki liikuimme eri aikaan, että autoilussa ei ollut mitään järkeä. Lentolippujen hinnat huitelivat kilvan lentokoneiden kanssa pilvien yläpuolella, joten ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi siirtyä pohjoiseen joulun juhlintaan jäi juna. Onnistuimme saamaan paikat aatonaattona klo 15.27 Helsingistä pohjoiseen lähtevään junaan. Samaan superjunaan, johon puoli Suomea ahtautui. Ennen matkaan lähtöä meinasi hirvittää, että millainen hulabaloo matkasta tulisi kun historiaa tehtäisiin. Ikinä ei ole Suomessa niin pitkää kaksikerroksista junaa raiteilla liikkunut. VR, iso kiitos! Kaikki meni erittäin mallikkaasti. Kuulutuksia tuli jouluisella tyylillä sopivin väliajoin. Meidän vaunussa oli kahvi- ja iltapäivälehtitarjoilu. Kanssamatkustajat olivat jouluisella mielellä. Mitä muuta olisi voinut toivoa?

Perillä meitä odotti tuttu jouluinen tunnelma ja tutut perheenjäsenet. Oli kuin kotiin olisi tullut, vaikka omassa kodissamme emme olleetkaan. Jouluaaton ehdottomiin perinteisiin kuuluu hautausmaalla käynti. Ennen muinoin äitini oli yleensä aattona töissä ja kävi ennen töihin menoaan viemässä haudoille kynttilät. Nykyään käymme yleensä ensiksi aamupäivällä viemässä kynttilät isovanhempieni haudalla ja muualla haudattujen -alueelle. Illalla joulupukin vierailun jälkeen käymme vielä uudestan ihastelemassa kynttilämerta ja muistelemassa rakkaitamme.

Oulussa on poikkeuksellisen iso muualle haudattujen -muistoalue tai ainakin, jos vertaa Helsingin Malmin hautausmaahan. Siellä se on postimerkin kokoinen alue, jota sai etsimällä etsiä. Oulussa oli lumi maassa ja aattoiltana satanut nuoskalumi mahdollisti lumilyhtyjen teon jopa hautausmaalla. 

Kyllä me reippailtiinkin, vaikka liikunnat ovat jääneet vähiin viime aikoina. Palaan ruotuun vuoden vaihtuessa. 

Ihania välipäiviä kaikille!

Pikkujouluasu #2

Sunnuntaina jatkettiin pikkujoulujuhlintaa. Silloin olivat vuorossa jo useita vuosia tätini järjestämät ns. perinteiset pikkujoulut. Tunnelma oli niin harras, että taisi muidenkin kuin omiini silmäkulmiin ilmestyä kyyneleitä. Kyyneleitä kiitollisuudesta, perheestä, hetkestä tässä ja nyt. 

Jotenkin tuntui, ettei vaatekaapissani ollut yhtään juhlavaatetta. Tai ainakaan sellaista, joka ei olisi vielä saanut ensi esiintymistään. Samaa marisi nuorempi nuori neiti. Mister Bigillä ja vanhemmalla nuorella neidillä olivat selvät sävelet. Hyvä niin, koska kaksi marisijaa riitti tähän yhtälöön.  

Ensiksi päädyin valkoiseen paitapuseroon, jonka ympärille lähdin rakentamaan koko asua. Puserossa on etuosa täynnä "timanttikoristeita", jotka nippa nappa näkyvät kuvassa. Punaiset korkkarit ovat klassikot ja sopivat täydellisesti jouluun. Mitäpä muuta sitä sitten valitsisi housuiksi kuin mustat suorat housut? Oikein näette olin liikkeellä ilman sukkia tai sukkahousuja. Yhä edelleen inhoan niitä. Jos flunssa sattuu nyt iskemään, niin tiedänpähän ketä siitä sitten syyttää. Vielä ei tunnu mitään oireita. 

Paitapusero: Ann Taylor, housut: Tiger of Sweden, kengät: Högl

Pikkujouluasu #1

Minulla oli tänä viikonloppuna kahdet pikkujoulut. Näin kerrottuna se kuulostaa vilkkaalta ja vauhdikkaalta, mutta jos kerron, että molempien pikkujoulujen keski-ikä hipoi 70-vuotta, niin vauhdikkuus laskee hieman maltillisimpiin lukemiin.

Blogiani seuraavat ehkä muistanevat aikaisemmilta vuosilta juttuni tätini pikkujouluista. Hänelle on ollut hyvin tärkeää joulun alla saada läheisensä saman katon alle jouluisiin tunnelmiin. Olemme useana vuotena niihin osallistuneet. Jopa vanhempani pohjoisesta ovat tulleet juhliin, mikä on tosi kiva, koska näemme heitä sitten samalla. Tänä vuonna nämä ns. perinteiset ja isommat pikkujoulut olivat sunnuntaina. Lauantaina olimme vanhempieni kanssa toisen tätini luona pikkujouluissa. Pöydät notkuivat herkkuja ja jouluinen tunnelma oli vastassa heti ulko-ovelta lähtien. Molemmat tädeistäni ovat henkeen ja vereen jouluihmisiä ja sen kyllä huomaa. Ihana jouluinen perhe- ja sukulaisviikonloppu takana. Kiitollisena, että sain olla mukana.

Eilen otetuista asukuvista ei tule kovin jouluinen fiilis. Tänään sentään maan peitti valkoinen huntu. Eilisiin juhliin pukeuduttiin hieman rennommin, mutta ei kuitenkaan farkkuihin. Nilkkureitani en voi kehua liikaa. Kantaa on useamman sentin verran, mutta se ei tunnu missään. Kengät ovat kuin tohvelit jalassa. Ei ole Eccojen voittanutta. 

Neule: Lindex, housut: Tiger of Sweden, kengät: Ecco, koru: Snö

Överit joulukynnet

Muutamasta kauneushömpsötyksestä en luovu. Yksi niistä on geelikynnet. Ensimmäistä kertaa kokeilin niitä kymmenen vuotta tai jopa ylikin sitten. En oikein kokenut omakseni. Ehkä se dimangi-koriste ei ollut oikein minua. Pinkit korkokengät -blogin Marjo kertoi jokunen vuosi sitten blogissaan omista kynsistään ja niiden huippulaittajasta. Otin vinkistä vaarin ja kävin testaamassa Marjon kynsipaikkaa BeArt Studiota ja sillä tiellä ollaan. 

Homma alkaa vanhan lakan poistolla. Minulla geelilakat lähtevät pois vain kynttä kasvattamalla tai hiomalla. Joillakin homman hoitaa kuulemma lohkeilu, mutta ei täällä. Jana, upea ammattilainen, joka homman hoitaa, tietää todellakin mitä tekee, onhan hän voittanut useita alansa kisoja ja kouluttaa muitakin alansa saloihin. Kaiken nykyaikaisen tekniikan keskellä vauvaharja on yksi tärkeimmistä työkaluista. Sillä lähtee kuulemma parhaiten kaikki ylimääräiset hiukkaset kynsistä. En lähde ammattilaisen kanssa kiistelemään. Ja söpöähän se on.

Ennen kuin päästään itse asiaan niin tehdään aika monta muuta juttua, kuten kuvat yllä kertovat. Tällä kerralla jätin kynnet poikkeuksellisen pitkiksi. Yleensä haluan ne lyhyiksi ja tumman värin. Minusta ne ovat siten tyylikkäimmät. Tästä käymme melkein joka kerta Janan kanssa neuvottelun. Hänen mielestään pitkät kynnetkin ovat tyylikkäät ja erityisesti naiselliset. Keskustella saa ja pinttyneitä mielipiteitä pitää ravistella. Janan kanssa väittely on mukavaa, koska hän on erittäin miellyttävä ja asiakkaan huomioiva. Toisaalta makuasioistahan on turha kiistellä. 

Jana ei pelkästää laita kynsilakat kuntoon, vaan siellä saa samalla manikyyrinkin. Hänelle on äärimmäisen tärkeää, että kynnet näyttävät hyvin ja laadukkaasti tehdyiltä ja sitä ne todellakin Janan jäljiltä ovat. Hiukkasen meinasi kyllä pituus ja kimallus kakisuttaa. Mutta hei, nyt on joulu ja voi vähän vetää överiksikin. Palataan uuden vuoden jälkeen taas ruotuun. Minulla kolme viikkoa on ehdoton maksimi kynsihuollon välinä. Jos menee sen yli, niin kasvuraja on liian pitkä ja sitä ei peitellä millään.

Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Perustoimistoasussa

Oli peruspäivä ja peruspuuhat, niin totta kai päälle valikoitui perusasu. Kovin klassista myös, mustaa & beigeä. Asun osat on hankittu erikseen, mutta ovat hyvin palvelleet yhdessä jo vuosia. Housut ja jakku eksyivät jossain vaiheessa kaapin perukoille ja sieltä esiin tullessaan jälleennäkeminen oli kovin iloinen. Klassikot kun säilyvät käyttökelpoisina vuodesta toiseen.

Jakkuja käytän yhä vähenevässä määrin, mutta nyt olen huomannut, että ne lämmittävät kivasti. Töissä kun on ollut sen verran viileää viime päivinä, niin huivin lämpökin on tullut tarpeeseen. 

Jakku: Mango, housut: Vila, huivi: Balmuir, nilkkurit: Acne Boots

Mikä päivä! Leivontaa & tunteita.

Hui hai! Miten tämä aika rientää niin kovaa vauhtia eteenpäin? Tai jaa työviikkonihan oli lyhyt ja tapahtumarikas. Eli turhaan kai tässä ihmettelee. Aikamoinen päivä ollut kyllä tänäänkin. 

Heräsimme aurinkoiseen pakkaspäivään. Ulkoilu houkutti, mutta se jäi, kun päivästä suuri osa kului joululeivonnaisten parissa. Itse pari päivää sitten tehty piparitaikina kauliutui pipareiksi. Joulua ei ole ilman taatelikakkua, joten myös sellaisen tekaisin. Ja tänä vuonna lusikkaleivät eivät ole kaupanhyllyltä. Äitini kyllä kysyi ensimmäisen satsin nähtyään, että käytinkö ruokalusikkaa. Niistä taisi tulla vähän turhan isoja pikkuleipiä. Uunin ollessa jo valmiina lämpimänä pyöräytin samalla päivän ruuaksi karjalanpaistin. Olen suuri perinteisten suomalaisten kotiruokien puolestapuhuja eli meillä syödään karjalanpaistin lisäksi hernekeittoa, kaalikääryleitä ja lohilaatikkoa, muutamia mainitakseni.

Toimin myös nuorten neitien taksikuskina ja lohduttavana olkapäänä. Olen kiitollinen, että molempiin rooleihin minut hyväksyttiin. Vanhemman nuoren neidin hain lentokentältä, kun palasi työmatkalta. Nuoremman nuoren neidin taas vein ja hain töistä. Elämän kulku muistutti tänään myös surullisemmasta puolestaan. Joulun alla se tuntuu entistäkin suuremmalla mustalta möykyltä sydämessä. Muistetaan kaikki pitää huolta läheisistämme ja myös itsestä!

Tänään sain myös todeta seikan, että on asioita, joita ei voi ymmärtää, vaikka kuinka yrittäisi pähkäillä sekä järjellä että tunteella. Minusta kaikkeen aina pitäisi löytyä syy ja ymmärrys, miksi jotain tapahtuu tai tehdään. Mutta uskottava kai se on tai ainakin itse pääsee helpommalla, kun vaan toteaan, että kaikkea ei voi vaan ymmärtää.

Mutta nyt, kannustetaan Saara voittoon!   

Kietouduin neuletakkiin

Eilen meinasi hymy hyytyä, kun lämpö- tai oikeammin pakkasmittari näytti hurjia lukemia, -27 c. Hurjaa on myös, että tänään ollaankin sitten jo plussan puolella. Toki lukemien välillä on satoja kilometrejä, mutta siltikin. Lämpötilat ovat heiluneet viime päivinä kuin hurjimmat osakekurssit konsanaan - ylös alas ja taas ylös alas.  

Vaikka tänään oltiin plussan puolella, niin kaipasin päälleni lämmintä, mukavaa, ja jotain johon kietoutua. Viime talvena hankittu neuletakki oli täydellinen tähän tarkoitukseen. Se on myös sitä minulle tuttua sinistä värimaailmaa, jonka kovin mielelläni yhdistän nykyään mustaan. Bling-blingiä kaulaan ja tällä pärjättiin töissäkin. 

Meinasin katsoa läpi sormien, mutta voi sun keltaisuus, joka kuvissa vallitsee. Taitaa saada sisävalaistus vallan kuvissa. Heh, pari postausta sitten olleesta Wanna be -jutusta jäi huippubloggaaja pois. Silloin minulla olisi huippukuvaaja, eikä tarvitsisi marmattaa kuvien laadusta. Ulos menokaan ei auta, kun siellä on kuvausaikoihin pilkkopimeää. Koetetaan kestää! 

Neuletakki: Esprit, housut: Mango, nilkkurit: Rizzo, kaulakoru: Lontoosta vuosia sitten

Tunturiastiasto & lapin taika

Olipa taas upea päivä! Aurinko näyttäytyi, mutta vaan niin vähän aikaa, etten ehtinyt sitä ikuistaa muualle kuin verkkokalvoilleni. Sieltä siirtyköön muistilokeroihini, josta näkymä kaivetaan esiin lapin lumon kaipuussa. Tänään hiihtohississä mietimme Mister Bigin kanssa lapin taikaa. Kotoa lentäisimme muutamassa tunnissa Keski-Euroopan alpeille. Kuten yksi Mister Bigin tuttavista ihmetteli, miksi ihmeessä ajatte ikuisuuden pohjoiseen kun hetkessä olisi alpeilla. Ne on nähty niin Italiassa, Ranskassa kuin Itävallassakin. Upeita nekin! Olihan Salt Lake Citynkin rinteet olympiatasoa ja huippua nekin kokea, jopa useampaan kertaan. Mutta kyllä Rukan taika on jotain omaa luokkaansa. Sitä ei voi selittää. Se on koettava ja sydämeen asti aistittava. 

Tunturiin kuuluu myös tunturiastiasto, jossa luonnollisesti on lumi läsnä. Astioita on joka lähtöön. Ne ovat niin jämyä materiaalia, että pelkään astiakaapin hyllyjen kannattimien puolesta. Kiitos tunturiympäristöön sopivista astioista kuuluu sisarelleni ja heidän perheensä ajalle maailmalla. 

Huomenna juhlitaan itsenäistä isänmaatamme. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Wanna be...

Unelmien vuosi -kalenteri tilaukseen - klik! Odotan sitä saapuvaksi jo kovin malttamattomana. Aikataulutan sinne ensi vuodelle kaikki wanna be -juttuni. Taijaa, taitaisin tarvita 10 vuoden kalenterin, kun tutkailen alla olevaa listaani, joka ei ole missään tärkeys-/toivejärjestyksessä.

Wanna be ...

... opiskelija, eläkkeellä väitöskirja
... kirjailija
... Personal Trainer
... Life Coach
... Mentori
... rakastava äiti
... kannustava kumppani
... tukeva sisko
... yrittäjä
... kuunteleva ystävä
... maratoonari 4 tunnin aikaan
... kilparatsastaja, oman ratsastuskoulunkin kisat lasketaan
... off-piste tellu-laskija
... seniorikilpahiihtäjä
... Michelin Tähti -kokki
... ammattilainen alallani
... oman elämäni sankari

Olisikohan tässä seuraavaksi 10 vuodeksi? Mutta tiedättekö mitä, itse asiassa en just nyt haluaisi olla yhtään mitään muuta tai missään muualla kuin nyt olen. Kiitollinen tästä hetkestä!

Miksi olet niin punainen?

Poikkean yhden postauksen verran hömppäilystäni ja otan askeleen kohti sisimpääni jopa näin julkisella estradilla. Aihe tuli ajankohtaiseksi, kun kuulin ex-kollegan kysyvän minulta "Miksi olet niin punainen?" Kysymys tuli täysin puskista. En edes siinä tilanteessa ollut punastunut, ehkä innostunut, mutta luonnollisesti kysymys sai punan poskille. Tämä mörkö on pysynyt piilossa, vaikkakaan en ole sitä sinne kovin tietoisesti työntänyt. Koen olleeni jo vahvoilla asian kanssa ja minua se ei enää häiritse. Minulle punastuminen on merkki terveellisestä jännityksestä (en ole teflonia) tai innostuksesta tai raivosta. Kaikissa tapauksissa puna nousee kasvoille. Nyt se kuitenkin yllättäen nosti päätään.

Palataan ensiksi aika paljon ajassa taaksepäin. Olin nuori neiti, jonka piti mennä luokan eteen pitämään esitystä. Tunsin punan nousevan poskilleni jo monta minuuttia ennen estradille astumista. Nuorena, jolloin kokemus ja ikä eivät vielä tukeneet asiassa, tilanne oli melkein sietämätön. En kokenut olevani mitenkään poikkeuksellisen ujo, mutta kehon kieleni puhui omaa kieltänsä. Tilanteista selvittiin ja ne eivät rajoittaneet toimintaani. Huomasin, että suurimmaksi osaksi hassut ajautukset pyörivät vain omassa päässäni ja fiksu yleisö ei asiaan kiinnittänyt huomiota tai ei ainakaan siitä maininnut. Elämäni varrella asia on välillä noussut pintaan tai oikeammin poskille, mutta yhä harvemmin ja harvemmin. Vieläkään en tunne suurta paloa isoja lavoja kohtaan tai halua olla framilla. Eikä minun tarvitsekaan, minua varten ovat muut jutut ja isoille lavoille toiset esiintyjät. 

Jutun alussa mainitulta henkilöltä teki mieli kysyä, että kysytkö änkyttäjältäkin, miksi änkytät ja sivaltaa pari vieläkin ilkeämpää kommenttia. Maltoin. Puhuin läheisteni kanssa. Meni muutama päivä ja pahin tunnemyrskyni oli laantunut. Asia mietitytti kuitenkin niin paljon, että halusin siitä minusta epäsoveliaan kysymyksen ilmoille päästäneen henkilön kanssa jutella. Helppoa se ei ollut. Voisinhan taas tässä epämiellyttävässä tilanteessa saada tunteet pintaan ja posket punottamaan. Päätin kuitenkin kohdata asian. Ja arvatkaa mitä, en voisi olla onnellisempi, että sen tein. Meillä oli rakentava ja melkeinpä lämminhenkinen keskustelu asiasta. Hän ei ollut hoksannut, kuinka syvälle se minuun koski. Hän oli hämillään, että minulla olisi edes punastumisen kaltaista tunnetilaa. Hän ei ollut sitä kuulemma ikinä havainnut. Arvatkaa mitä, tämän postauksen myötä palaan kiitos-postausten polulle. Toukokuulle asti sitä kesti, mutta sitten tapahtui jotain merkillistä ja ne jäivät. Nyt ryhdistäydyn ja on kiitosten aika ex-kollegalleni. Alkuun ikävältä vaikuttanut asia, kääntyikin parhain päin. Kohtasin rohkeasti vaikean tilanteen. Ja nyt olo tuntuu melkein voittajalta.  

Ne, jotka miettivät, miten kuva liittyy aiheeseen. Niin ainoastaan niiden punaisten poskien takia. Kuvaan ne sai aikaan Rukan reippaat ladut.

Hiihtokausi korkattu

Saavuimme talven ihmemaahan myöhään keskiviikkoiltana. Kovin paljoa kehä 3:n ulkopuolelle ei ehditty kun valkoinen unelma alkoi ilmoitella itsestään. Täydellisesti se kietoi meidät kapaloonsa määränpäässämme Rukalla. Ensimmäisenä päivänä suihkaisimme murtsikkaladulle. Minua sinne magneetin lailla veti uudet sukseni. Viime keväänä erehdyin kokeilemaan sisareni suksia. Paluuta omiin laudankappaleisiini ei enää ollut. Sisareni mies vastaa heidän perheensä suksihankinnoista  ja -huollosta satojen, jos ei tuhansien kilometrien kausikokemuksellaan. Hän ystävällisesti auttoi kälyäänkin ja nyt minäkin hiihtelen varustettuna kuin kilpahiihtäjä konsanaan. 

Murtsikoinnin jälkeen rinteet kutsuivat. Rinteet olivat huippukunnossa. Väkeä oli vain kourallinen. En muista milloin viimeksi olen ollut näin hurmiossa telluilusta. Lumisade, kaamos tai mikään muukaan ei saanut mieltäni synkkenemään. Ja miksi pitäisikään? Balin aallot olivat upeat, mutta niin ovat Rukan rinteetkin. 

Kotona odottavat jouluvalmistelut ja niihin palataankin itsenäisyyspäivän jälkeen. Siihen asti fiilistellään monojen alla narskuvaa lunta ja tykkylumisten puiden täyttämää maisemaa.

Untsikka: Peak, housut: Salomon, kinttaat: Hestra

Tekstiilikaksoset ja ET vai Supermies?

Huppari, toppaliivi ja neulepipo, niistä oli tekstiilikaksosten (lue minä & Mister Big) ulkoiluvarustus lauantaina tehty. Omani esittelin jo edellisessä postauksessa ja nyt on Mister Bigin vuoro. Hiukkasen riskillä mennään, että karkottaakohan tämä kaikki lukijat vai olisikohan täällä blogi-maailmassa myös miehiä.  

Lauantaina vielä tienoon peitti puista maahan liidelleet lehdet. Tänään tilanne on toisin. Hentoinen lumipeite on valannut maan. Minun puolestani lunta saisi sataa rutkasti lisää ja pysyä ensi kevääseen asti. Taitaa olla ylioptimistinen toive. ET call home vai supermies? Molemmat tulivat mieleeni yllä olevasta kuvasta. Taivaaseen kurkottelussa taisi olla jokin syvällisempikin tarkoitus tai sitten vaan kuvauspelleilyä. En kerta kaikkiaan muista, mitä tuohon kohtaukseen liittyi. Hauskaa meillä oli joka tapauksessa.  

Pipo: Villawool, huppari: Abercrombie & Fitch, toppaliivi: Abercrombie & Fitch, farkut: Scotch & Soda, kengät: Lyle & Scotch

Eilen ulkoiltiin

Mitä mahtavin kotiviikonloppu takana! Ensimmäiset joulutortut leivottu ensimmäisen adventin kunniaksi. Eilen aurinkokin näyttäytyi. Tänään taas mittarinlukemat painuivat pakkasen puolelle. Televisiosta jännitin Rukan hiihtokisoja, mutta myös ihailin lumisia maisemia, jotka kutsuvat meitä ensi viikolla. Täällä etelässä ei ole tällä hetkellä lumesta tietoakaan. 

Eiliseen ulkoiluun varustauduin pelkällä liivillä, tänään täytyi ottaa paksummat vaatteet käyttöön. Olin eilen jo vetämässä mustaa hupparia päälleni, kun havahduin, missä on sanottu ettei talvellakin voisi käyttää värejä. Keltainen huppari piristi kovasti niin asua kuin mieltäkin. Kohta ollaankin jo joulukuussa. Mahtavaa viikkoa kaikille!

Pipo: ei aavistustakaan, huivi: Marja Kurki, liivi:Häglöfs, huppari: Peak, housut: H&M, kehgät: Camel