Kyllä tämä blogi on mainio keksintö. Selailin vanhoja postauksiani ja törmäsin viime vuoden kesäkuussa kirjoittamaani otsikkoon "11. maraton ja uusia treenivermeitä". Jestas, olenko mennyt laskuissani sekaisin, ehdin jo miettiä. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, vaan viime kesäinen maratonsuunnitteluni jäi vain haaveeksi. Blogiani jo jonkin aikaa seuranneet tietävät, että juoksu on yksi lempiharrastuksistani. Kesäloman aikana juoksu alkoi rullaamaan erityisen hyvin ja ajatuksissani vilahti, että jos sittenkin. Tiesin, että ihan liian vähän kilometrejä takana, mutta jospa sillä sisulla ja sinnikkyydellä. Ja sillä mentiin - nyt kasassa on 11 maratonia, joista 10 juostuna Helsingissä ja yksi Tukholmassa, sekä vielä useampia puoliskoja Oulussa.
Ennen koitosta vielä vähän hymyilytti.
Maratonia edeltävällä viikolla tankkasin, mutta sekin tapahtui vähän sinne päin. Enemmän huolestutti sinnikäs köhä, joka vaan oli ja pysyi. Kävin lääkärissäkin sen takia ja sain rohtoja, joita ei kuulemma saisi kilpaurheilija käyttää dopingin pelossa. No, sitä vaaraa ei ollut minun vauhdillani. Lopullisen osallistumispäätökseni tein vasta perjantaina, kun lähtö oli lauantaina.
Maratonpäivänä ennen juoksua teen kivoja, helppoja juttuja pitääkseni ajatukseni pois itse juoksusta, vaikka se ei kovin helppoa olekaan. Mieli on jo tulevassa ja kovin jännittynyt olen, eli en olenkaan mukava seuralainen. Aamupäivän valmisteluihin kuuluu mm. jalkojen teippaus Compeedeillä. Tällä kertaa onnistuin niin hyvin, ettei rakon rakkoa tullut. Jotain sentään olen vuosien varrella oppinut. Yhden amatöörivirheen tein, varpaankynnet jäivät liian pitkiksi. Minulla on ihme tapa juosta isot varpaat pystyssä ja vielä kun kynnet ovat liian pitkät, niin siitä seuraa ainoastaan ja vain kamala tuska. Nyt odottelen, että milloin kynnet alkavat irtoamaan.
Välillä teki tosi tiukkaa ja kävelläkin täytyi.
Helsingin maratonreitti oli uusittu ja se oli tosi kiva. Vaihteleva, ei pitkiä hitaita nousuja, yleisöä suosiva. Matkan aikana en saa alas urheilujuomia, pelkkää vettä. Juon sitä, sekä myös purskuttelen ja syljen veden pois. Jokin ihme tapa tämäkin, mutta kummasti freesaa. Geelit ja hedelmäsokerit oli ostamatta, joten personal apurina Mister Big kävi niitä ostamassa jätettyään minut lähtöalueelle Paavo Nurmen patsaan tienoille ja kiikutti niitä sitten matkan varrelle.
Vaikeinta on hillitä vauhti ensimmäisen 10 kilometrin aikana. Silloin ei vielä tunnu missään ja vauhti meinaa karata. Yleensä sanotaan, että maraton alkaa 30 kilometrin jälkeen. Minulla se tuntuu jo 25 kilometrin jälkeen ja kyllä siinä saa käydä aikamoisia keskusteluja itsensä kanssa, kun matkaa on jäljellä vielä oli 17 kilometriä ja kroppa sanoo "lopeta tähän", mutta pääkoppa on eri mieltä.
Se tunne kun olympiastadionin torni näkyi ja tiesin, että mikään ei voi enää minulta 11. maratoniani viedä oli sanoin kuvaamaton. Jostain vara-vara-vara-energiavarastoistani kaivoin olympiastadionilla lisävauhtia ja kiihdytin loppuspurttiin. Katsomosta se ei varmaankaan kovin vauhdikkaalta näyttänyt, mutta tunteeni oli kuin olympiavoittajalla konsanaan. Ja sitähän olin - olin voittanut itseni, jolle tätä ainoastaan ja vain teen.
Mitä jos ensi vuonna tekisin tämän kaikkien taiteen ja tieteen sääntöjen mukaisesti? Ei voi vielä tietää ja onneksi ei tarvitsekaan. Kaksi viikkoa maratonin jälkeen kävin ensimmäistä kertaa juoksemassa ja olipa raskas askel. Ei tuntunut millään lenkkari nousevan asfaltista, vaikka kuinka pinnisti ja ponnisti. Hyvän olon ja hien pintaan kuitenkin sain. Sehän se tässä tärkeintä on ja matkaa jatkuu.
